MONTUN KONTU. SOTARIKOSET MAITTAIN

Päivitys 19.3.2018

Tämä kirjoitus on keskeneräinen.  Jos haluat kommentoida jotain tai antaa lisätietoja, voit jättää viestiä loppuun. 



Pamfletti





Tiedot koottu yleisistä lähteistä.




KANSANMURHIA, JOUKKOTUHOJA JA MUITA SOTARIKOKSIA ERITYISESTI TOISEN MAAILMANSODAN AIKANA. 




JOHDANTO


Miksi kirjoitan aiheesta? Jos "sota on kaikkien kansojen äiti", niin sotarikokset ovat sen isä. Ihmisyyden ja inhimillisyydet loukkaukset katkeroittavat kokonaisia sukupolvia ja jäävät elämään niiden jälkeen. Koettu sotarikos, erityisesti joukkotuho, kiusaa ihmisiä lopulta hävittyä sotaa enemmän. Käskyt "unohtaa menneet ja antaa anteeksi" ovat merkityksettömiä ilman kysymyksiä "mitä ja milloin" pitäisi tarkasti ottaen antaa anteeksi.

Totuus sotarikoksista on toisaalta vähintään kaksipuolinen eikä aihetta voi käsitellä lankeamatta samalla tekemään joitakin virheitä. Jokin tärkeä tapahtuma voi myös unohtua tai jäädä pienelle huomiolle. Virhemahdollisuus on luonnollisesti sitä suurempi mitä vähemmän on käytössä tarkkoja tietoja. Sellaisten faktojen saaminen on usein vaikeata. Rikolliset haluavat tässäkin peittää jälkiään. Omat lähteeni kuuluvat alan suomenkieliseen kirjallisuuteen ja lehtijuttuihin, ja eräisiin englanninkielisiin kirjoihin ja muihin julkaisuihin. Internetin artikkelit ovat olleet myös käytössä. Lähteiden määrä ja laajuus ei ole tutkijatasoa. Siksi olen määritellyt tekstin pamfletiksi.

Sotarikoksien kertominen ei johdu halusta mustamaalata maita ja kansoja. Onko olemassa maata tai kansaa, joka ei olisi jossain vaiheessa tehnyt sotarikoksia? Mikään kansa ei ole paha vain sen pohjalta, että aikaisemmat sukupolvet ovat syyllistyneet hirmutekoihin.

Sotarikoksia kerrottaessa tärkein tavoite on se, että aikaisemmat tapahtumat antaisivat meille vakaan tavoitteen: Ei koskaan enää tällaisia tapahtumia. Ei koskaan enää vastaavaa inhimillisyyden hukkaamista ja ihmisarvon alentamista. 





TURKIN MUSLIMIJOHDON SUORITTAMA ARMENIAN KRISTITTYJEN KANSANMURHA

Armenian kansanmurhan muistopäivää vietettiin 24.4.2015. Samalla oli kulunut tasan sata vuotta siitä, kun nykyistä Turkkia edeltäneen Ottomaanien valtakunnan turkkilaiset vangitsivat armenialaisia intellektuelleja ja muita ns. sivistyneistön jäseniä. Armeniassa oli yleisesti korkeampi sivistystaso kuin muualla valtakunnassa. Sivistyneistön vangitsemisen ja teloittamisen jälkeen tapahtumat johtivat suunnitelmalliseen kansanmurhaan. Tosin jo ennen vuotta 1915 suoritettiin turkkilaisten toimesta aika ajoin joukkomurhia armenialaisten parissa. Niiden uhreiksi on arvioitu valikoituneen 200 000-300 000 armeijaikäistä miestä. Valtaosa murhista toteutettiin vuosina 1894-1896. Urfan katedraalissa poltettiin elävältä 3000 turvaa hakenutta armenialaista. Vuonna 1909 Turkin rannikolla Adanassa  käytiin 20000 armenialaisen hengen vaatinut, joukkomurhaan pättynyt mellakka.

Armenialaisten ja turkkilaisten välillä oli pitkään jatkunutta kiistaa ja vihanpitoa. Adanan tapahtumat saivat alkunsa armenialaisten kristittyjen ja turkkilaisten muslimien välisestä aseellisesta yhteenotosta ja tästä seuranneesta mellakasta, jonka aikana aseettomia murhattiin, koteja tuhottiin ja asuntoja poltettiin joskus jopa asukkaineen. Mellakan aloitti todennäköisesti armenialaisia huomattavasti suurempi turkkilainen väestö. Järjestyksen palauttamiseksi lähetetyt 4000 turkkilaista sotilasta jatkoivat kaupungilla ryöstelyä, tappamista ja polttamista. Tapahtumista raportoivat muun muassa kristityt lähetyssaarnaajat ja brittiläiset, joilla oli laivastoa lähituntumassa.

Armenialaisten murhiin muu Eurooppa ei käytännössä puuttunut. Vain joitakin hajanaisia protesteja korkeintaan esitettiin. Armenialaisia tapettiin eräiden arvioiden mukaan kaiken kaikkiaan jopa 1,5 miljoonaa miestä, naista ja lasta. Ainakin ilmeisin syy vainoon oli uskonnollinen. Surmatut olivat kristittyjä ja heille tarjottiin mahdollisuus säästyä, jos he kääntyisivät islamin uskoon. Tarjous torjuttiin yleisesti. Armenian kansanmurhan ovat tunnustaneet myös useat Euroopan valtiot mutta toistaiseksi ei Suomi. Tasavallan Presidenttinä toiminut Tarja Halonen väisti aikoinaan itselleen hankalaksi kokemansa aiheen toteamalla, ettei halua tehdä historian kiistasta poliittista kysymystä. Huomattakoon, ettei Halonen ole sen enempää kritisoinut Venäjän johtajan Putinin toimia, mutta USA:n hän suhtautui virkakautensa aikana selvästi kriittisesti. 

Armenialaisten kohtalo oli 1900-luvun alkupuolen eurooppalaisen mittapuun mukaan harvinaisen kova, oikeastaan uskomaton. Kansanmurhan vastuutaho v. 1915 oli valtakuntaa johtaneet ns. nuorturkkilaiset, jotka aloittivat tuhoamisen riisumalla ensiksi armeijassa palvelleet armenialaismiehet aseista. Aseensa luovuttaneet miehet tapettiin 50-100 hengen ryhmiin. Ellei armenialainen sotilas ollut sellaisessa asemassa, että hänen kykynsä, taitonsa ja erityisosaamisensa oli Turkin armeijalle hyvin tärkeä, joutui hän armotta murhaajien kynsiin. Armeijan ohella itse nuorturkkilaisten puolueessa suoritettiin aikeille välttämätön "armenialaispuhdistus". Armeijassa päätetyn kansanmurhan jälkeen armenialaisten puhdistaminen Turkista ulotettiin tavalliseen kansaan, ja tälläkin kertaa kerättään pakolla ensin kaikki aseet pois. Jos armenialainen yritti puollustautua aseellisesti, katsottiin hänen kapinoitsijaksi, ja samalla tämän katsottiin todistavan todeksi sen silloisen virallisen Turkin väitteen, että armenialaiset ovat kapinoitsijoita ja kapina on syy aseistariisumiseen. Tuhottaessa Armenian kansakuntaa tapana oli, että heidän asutuskeskuksissaan iskettiin ensimmäiseksi johtohahmoihin, jotka voisivat nousta uhkaksi turkkilaisille. Näin opettajat, papit ja merkittävät kauppiaat vangittiin ja teloitettiin heti tai kiduttamisen jälkeen ilmeisesti tarkoituksella salaa vangitsemispaikoissa kuten rikollisista tyhjennetyissä vankiloissa. Kaupungit ja kylät päätettiin tyhjentää armenialaisista. Heidän omaisuutensa takavarikoitiin, käytännössä talot ja kodit ryöstettiin turkkilaisen väestön toimesta heti asukkaiden karkottamisen jälkeen, ja massoittain armenialaisia häädettiin seuduiltaan ja järjestettiin pakolaiskulkueiksi. 

Pakolaisjoukon taivallus lähti liikkeelle nuorten miesten ja miesten murhaamisella alkutaipaleella. Tämän jälkeen ryöstettiin naisten ja vanhusten omaisuus. Turkkilaiset vartijat ja läpikulkuseudun väestö syyllistyivät moniin julmuuksiin. Naisten pahoinpitely ja tyttöjen, nuorten naisten ja miestensä menettäneiden aviovaimojen jatkuva raiskaaminen kuului osana kulkueen surkeata arkipäivää, tarkemmin sanottuna erityisesti yön tapahtumiin vartijoiden käyttäessä valtaansa hyväksi. Seksuaaliselta väkivallalta eivät säästyneet lapsetkaan. Jopa 10-vuotiaita tyttöjä kerrotaan raiskatun tämän pedofiilisiä taipumuksia omaavan pohjasakan toimesta. Äideiltä riistettiin vauvoja ja heitettiin tien syrjään. Pakolaisjoukoille ei varattu riittävästi elintarvikkeita. Massat nälkiintyivät ja ihmisiä menehtyi rasituksiin. Miksi ruokaa ja vettä olisi edes varattu tarpeeksi mukaan, jos suunnitelmana oli surmata armenialaisia mahdollisimman paljon matkan aikana? Armenialaisia nuoria naisia ja lapsia ryöstettiin mukaan turkkilaisen väestön toimesta, ja vain arvata saattaa kuinka kova kohtalo heitä  odotti kidnappaajiensa luona. Hengissä säilyneen tytön tai nuoren naisen tavallinen kohtalo oli palvella jalkavaimona, ts. turkkilaisen oikeudettomana seksiorjana. Huono-onnisimmat naiset kidutettiin ja tapettiin asuntojen ja kellarien kätköissä seksuaalisen hyväksikäytön jälkeen tai sen aikana. Jos armenialaiselle kävi hyvä onni, hän saattoi herättää sääliä turkkilaisperheessä ja kohtelu oli parempaa.

Pakolaisjoukoista hengissä säilyneet armenialaiset sijoitettiin Mesopotamian aavikolle Dayraz- Zawriin nykyisen Syyrian alueelle. Armenialaisten kuolleisuus oli marssien aikana suuri ja autiomaa vain lisäsi surkeutta. On arvioitu, että yksin nälkään ja sairauksiin menehtyi jopa 800000 henkeä. Nykyään armenialaispakolaisten jälkeläisiä lasketaan elävän Syyrian lisäksi Libanonissa, Kyproksella ja Ranskassa.

Turkki ei ole Armenian kansanmurhaa koskaan tunnustanut! Tämä on aiheuttanut kitkaa Turkin, Armenian ja eräiden muidenkin valtioiden välille. Jokin aika sitten Turkki kutsui lähettiläänsä Itävallasta, koska Itävallan parlamentti vietti hiljaisen hetken uhrien muistoksi. Turkki ei halua kansanmurhaajan leimaa historiansa lehdille. Uhrien kannalta katsottuna on saivartelua ja ihmisten kärsimyksiä halventavaa väitellä oliko tapahtunut oikea kansanmurha vai "ainoastaan" sarja uskomatonta terroria ja kylmää joukkomurhaa. Toisaalta Turkki ei ole ollut valmis myöntämään edes tätä vaan selittää armenialaisten kuolleen sissisotiin, kapinointiin ja kulkutauteihin. EU toivoisi Turkin ja Armenian sopivan välinsä Turkin kaavailtua EU-jäsenyyttä silmälläpitäen. Verrattaessa nuorturkkilaisten hallitsemaa ottomaanien ajan Turkkia esimerkiksi natsi-Saksaan, on erona  se, ettei koko väestönosan hävittämiseen käytettäviä suljettuja kuolemanleirejä perustettu. Hitlerin Saksassa ei myöskään vainottu ensisijaisesti uskontoa vaan taloudellisiin ja rotuopillisiin syihin vedoten etnistä ryhmää, juutalaista tai juutalaissukuista väestöä. Käytännössä armenialaisten kohdalla voidaan silti puhua kansanmurhasta. Tuhoaminen oli nimittäin erittäin laajaa, armotonta ja suunnitelmallista kristityn kansan hävittämistä. "Armollinen" Syyrian erämaihin karkottaminen merkitsi myös välillistä tuhoa usealle armenialaiselle.


SAKSAN ARMEIJAN JOUKKOJEN SOTARIKOKSIA BELGIASSA 1914

Ensimmäisen maailmansodan alkupuolella keisarillisen Saksan armeija hyökkäsi Belgiaan. Saksa aloitti offensiivinsa 4.8.1914. Sen tarkoituksena oli keskittää suuria armeijaosastoja päätavoitetta Ranskaa vastaan. Belgian voimakkain vastarinta kukistui massiivisen hyökkäyksen seurauksena ja valtaosa Saksan armeijaa marssi pian maan läpi jättäen jälkeensä vartiojoukkoja. Belgiassa ei oltu luovuttu kokonaan taistelusta. Saksa valitsi silloin aseekseen terrorin painostaakseen väestön kuuliaiseksi miehittäjämaata kohtaan. Saksalaiset murhasivat belgialaisia siviileitä, niin miehiä kuin naisia ja lapsia, tuhosivat koteja ja polttivat rakennuksia. On laskettu, että saksalaisten terrorin aikana kuoli 6000 belgialaista, tuhottiin 25000 kotia ja hävitettiin suuri joukko rakennuksia, kuten Leuvenin katolinen yliopisto kirjastoineen. 

Leuvenin tuhoretki oli erityisen barbaarinen. Saksalaiset tuhosivat yliopiston ja sen kirjaston hävittäen näin 300000 keskiaikaista kirjaa kuin ennusmerkkinä natsi-Saksan myöhemmin syttyvistä kirjarovioista. Hävitystyönsä aikana saksalaiset sotilaat murhasivat 248 henkeä ja karkoittivat 10000 kodeistaan. Samalla tietysti ryösteltiin. Strategisesti tärkeitä tavaroita ja raaka-aineita rahdattiin koti-Saksaan.

Elokuun ja syyskuun aikana saksan armeijan sotilaat raiskasivat toistuvasti belgialaisia naisia. He myös nöyryyttivät Brabantin maakunnassa nunnaluostaria pakottamalla nunnat riisumaan itsensä alastomiksi. Verukkeena käytettiin vakoilusyytöstä.  Raiskauksien ja muiden pahoinpitelyjen väitetään paikoin yltyneen  joukkoraiskauksiksi, silpomiseksi ja muuksi sadismiksi. Silpomisissa naisilta on leikattu rinnat tai kädet. Jälkikäteen on kumminkin vaikea tai mahdotonta tarkasti selvittää mikä on  totta ja mikä kuului brittiläiseen sotapropagandaan.  Saksalaisten suorittamat rikokset Belgiassa kuuluvat yhtä kaikki ainakin osittain rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Terrorin syy on kansan alistaminen alamaiseksi miehittäjävallalle ja sotilaiden mieskohtaiset tarpeet toteuttaa omia väkivaltaisia ja sadistisia tarpeita. Ei ole viitteitä siitä, että rivisotilaita olisi määrätty lamauttamaan siviileitä juuri raiskausterroilla.  Sotarikoksista ei joutunut kukaan virallisesti vastaamaan. Belgian hyökkäyksestä vastasivat  operatiivisella tasolla Karl von Bülow ja Alexander von Kluck. 

Muiksi Saksan suorittamiksi sotarikoksiksi lasketaan yleisesti kemiallisten aseiden käyttöönotto, vuoden 1907 Haagin yleissopimuksen rikkominen ja sota Belgiaa vastaan varoituksetta, merikaupunkin pommitukset varoituksitta Englannissa ja rajoittamaton sukellusvenesodankäynti. Kemiallista sodankäyntiä lukuunottamatta kaikki nämä ns. sotarikokset tulivat lähes yleiseen käyttöön myöhemmissä Euroopan sodissa.


ITALIAN ABESSINIALAISSODAN AIKAISIA RAAKOJA SOTARIKOKSIA 

Kaasuaseen taustalla oli varhaisemmat kloorin käyttöön perustuvat viritelmät ensimmäisessä maailmansodassa. Englanti suoritti ensimmäisen, tosin epäonnistuneen kloorikaasuhyökkäyksen saksalaisia vastaan. Saksan armeija suoritti ensimmäisenä tehokkaan kloori-iskun 22.4.1915 altistamalla 10 000 sotilasta 168 tonnin kaasumäärälle. Puolet kaasumyrkytyksen saaneista kuoli kymmenessä minuutissa, tuho, minkä kerrotaan hämmästyttäneen saksalaisia itseäänkin.  Myöhemmin kehiteltiin fosgeeni, klolopikriini ja syanidikaasu. Saksalaiset kehittivät sinappikaasun v. 1917. Sinappikaasu ei ollut kaasuista tappavin mutta sen vaikutukset säilyivät pitkään.  Ilmaa painavampi sinappikaasu voi pysyä maastossa jopa viikkoja edelleen vahingoittamiskykyisenä. Tämä ranskalaisten ensimmäiseksi käyttämä  kaasuase tuomittiin yleisesti ja sen käytöstä haluttiin päästä tulevaisuudessa kokonaan eroon. Sinappikaasulle altistunut uhri saattoi kärsiä kuolinkamppailua useita viikkoja. Kaasu aiheuttaa sisäistä ja ulkoista verenvuotoa, ihon rakkulouitumista, oksentelua ja silmien vaurioitumista.

Toisen Abessinialaissodan aikana (1935-1937) Italia käytti kansainvälisen Geneven sopimuksn (v. 1925)  vastaisesti sinappikaasua aseena Etiopian joukkoja vastaan, vaikka sinappikaasu aiheutti ensimmäisen maailmansodan aikana runsaasti keuhkojen vahingoittumisia ja tukehtumiskuolemia. Italian johtaja, diktaattori Benito Mussoliini ei edes pitänyt käytettävää kaasua tappavana. Kaasu oli hänen mielestään kyynelkaasun ja sinappikaasun yhdistelmä. Kaasua toimitettiin pyynnöstä armeijalle käytettäväksi niin tykistön kranaateissa kuin lentopommeissa. Kaasu aiheutti todistetusti tuhoa siviiliväestössä. Kreivi Carl Gustaf von Rosen toimi sodan aikana ambulanssilentäjänä ja mm. hänen kerrotaan vahvistaneen sinappikaasun käytön. Siviiliväestö kuvaili asetta "kauheaksi sateeksi, joka paloi ja tappoi".  

Toisaalta etiopialaisten joukkojen esitetään myös syyllistyneen sotarikoksiin suojattomia Italian sotilaita vastaan. Kerrotaan, että esimerkiksi lentäjä Tito Minnitti olisi silvottu, nyljetty ja lopuksi mestattu. Muitakin vastaavia kertomuksia erityisistä julmuuksista paikoin esiintyy. Todennäköisesti totalitaarinen sodankäynti lietsoi julmuutta myös vastakkaisella puolella ja taas päinvastoin. Rikos ihmisyyttä vastaan on yhtä tuomittava asia teki sen mikä taho tahansa. Italian toiminta tässä sodassa on silti erityisen silmiinpistävää ottaen huomioon  Italian voimavarat ja korkean kehitysasteen eurooppalaisena kansana.

Etiopialaisten joukkojen jo hävittyä sotansa v. 1937 suoritettiin terrori-isku, jossa haavoittui vakavasti mm. miehitysjoukkojen komentajana toiminut Vicero  Graziani. Italian johto päätti kostaa ankarimmalla mahdollisella tavalla teon. Liittovaltion sihteeri Guido Cortese - epäilemättä Mussoliinin ja Grazianin käskystä - antoi rankaisujoukoille kolme päivää aikaa tappaa ja tuhota kansaa miten hyvänsä. Italialaiset ryhtyivät hävittämään siviilejä ruutiasein, teräasein ja pampuin huutaen: "Duce, Duce!" Mellastajat sytyttivät taloja bensiinillä tuleen ja murtautuivat myös seudun kreikkalaisiin ja armenialaisiin koteihin tappaen niiden palvelusväen. Kolmen päivän kuluessa italialaiset murhasivat 30 000 etiopialaista - yksin pääkaupungissa Addis Abebassa. 

Myöhemmin  tuhansia etiopialaisia heitettiin vankileireille. Olosuhteet olivat kurjat ja monet kuolivat nälkään ja muihin kärsimyksiinsä. Kostotoimenpiteet ulottuivat  luostarin rauhaan asti. Italialaisilla oli jonkin verran aihetta epäillä, että jotkut munkit olivat etukäteen perillä terrori-iskusta ja olisivat etiopialaisten asiaa jollain tavalla tukeneet. Debre Libanos-luostarin koko väki, 297 munkkia ja 23 maallikkoveljeä ammuttiin. Myös eräiden ulkopuolisten pyhiinvaeltajien kerrotaan menettäneen tässä yhteydessä henkensä. Tällaiset julmat ryhmärankaisut tuovat helposti mieleen natsi-Saksan käyttämät terrorikeinot.

Marsalkka Grazianille, lempinimeltään "Etiopian teurastaja", suotiin Italiassa sittemmin oma mauseleumi ja oma muistopuisto Roomassa, mikä on herättänyt ihmetystä Italiassa ja  muuallakin, erityisesti Afrikan maissa ja tietysti itse Etiopiassa. Graziania kun pidetään jo Italiassakin yleisesti syypäänä vakaviin rikoksiin ihmisyyttä vastaan.

Italian tappiot toisessa maailmasodassa oli 306400 sotilasta ja 1451000 siviiliä. Holokaustin uhriksi joutui 8000 Italian juutalaista. Kokonaistappiot olivat 1,05% väestöstä.


ESPANJAN SISÄLLISSODAN SOTARIKOKSIA 1936-1939

Espanjan sisällissota käytiin Suomen tapaan ns. valkoisten ja punaisten kesken, mutta mittasuhteet olivat aivan erilaiset ellei lukuja suhteuteta väestömäärään. Suuri kansakunta hävitti maastaan useita satoja tuhansia asukkaita ja tuhlasi sodankäyntiin kaiken kultavarantonsa, joka oli ollut siihen saakka neljänneksi suurin koko maailmassa!

Valkoisten eli kansallismielisten ja samalla fasistien tärkeä johtaja oli Francisco Franco ja punaisten eli tasavaltalaisten presidentti Manuel Azaña, mutta tasavaltalaiset olivat kirjava joukko, johon kuului niin maltillisia demokraatteja kuin kommunisteja ja anarkisteja eikä sodanjohto muodostunut yhtenäiseksi. Taistelut, joihin osallistui suoraan tai välillisesti ulkopuolisiakin maita, vaativat yli 300000 uhria. Kummallakin puolella  myös teloitettiin joukoittain aseettomia ihmisiä muun verenvuodatuksen ohella. Teloitukset perustuivat enemmän tai vähemmän puutteelliseen tutkintaan tai ihmisiä vain muuten murhattiin. Joskus punainen terrori merkitsi yleistä hävittämistä, kirkkojen polttamista tai sulkemista, tai erityisen banaalia käytöstä, kuten kuolleiden nunnien tomumajojen kaivamista ylös haudoista ja asettamista "näytteille". 

Punaisen terrorin esitetään vaatineen noin 55000 uhria. Uhreista ainakin 6000 kertyi kokoon kirkon vainoamisesta. Neuvostoliitto ja NKVD sekaantuivat lukuisiin vankisurmiin ja - kidutuksiin. Tasavaltalaiset murhasivat piispoja, pappeja, munkkeja ja nunnia. Tapahtumista on raportoitu, että miliisijoukko raiskasi joitakin nunnia ennen teloituksia, mutta havaintoa ei ole päästy vahvistamaan sodan jälkeen.

Eniten kirkkoa vihasivat ja vaivasivat paholaismaiset anarkistiryhmät. Pappien murhia raportoitiin ja kuvattiin runsaasti. Kirkkoherra Navalvomar pakotettiin osallistumaan Kristuksen kärsimysten parodiaesitykseen pääroolissa. Lopulta miliisi armahti ja ampui kirkkoherran niin ettei tämän tarvinnut kitua hengiltä. Piispa Jaén ja hänen sisarensa murhattiin juhlassa, johon osallistui n. 2000 henkeä. Hänet tappoi teloittajana toiminut naispuolinen pyöveli kutsumanimeltään "La Pecosa". Pappi Cienpozuelus heitettiin taisteluhärkien aitaukseen tallottavaksi. Erään kerran muuan pappi kastroitiin ja hänen elimensä työnnettiin suuhun. 

Valkoisen terrorin "hintana" oli sodan aikana ehkäpä 75000 henkeä. Vielä sodan jälkeen valkoiset ampuivat vankejaan mahdollisesti jopa 100000 henkeä ja vankileireillä menehtyi nälkään ja tauteihin n. 35000 tasavaltalaista.

Tasavaltalaisten puolella suurin yksittäinen veriteko oli Madridin joukkomurha, jossa tapettiin 2000 sotavankia Francon jo lähestyessä kaupunkia. Tasavaltalaisten puolella anarkistien toimintaa oli vaikeinta valvoa ja heidän riehuntansa ja makabeeri esiintymisensä oli yleistä. Francoa voidaan pitää vastuussa erityisesti tasavaltalaisten ja sellaisiksi epäiltyjen kohtelusta sodan loputtua, mutta toisten mukaan fasistikenraali samalla pelasti Espanjan vielä suuremmalta kaaokselta.

Sotarikoksiin sisältyy ainakin kolme yleistä espanjalaista ominaispiirrettä: tasavaltalaisten puolella 1) oikeistolaisen kansallisuusmielisyyden kitkeminen ja vallankumousajattelu 2) katolisen kirkon ja kristillisen, erityisesti katolisen vaikutuksen tuhoamispyrkimys, ja kansallismielisten parissa 3) kokonaisen väestönosan tuhoaminen tai lamauttamnen yksin poliittisin perustein.

Sotarikokset olivat myös toisinaan erityisen raakoja. Kansallismielisten puolella taisteli joukko-osastoja, jotka silpoivat ruumiita ja raiskasivat työväenluokan naisia. Kansallismielisten komennossa taistelevat Marokon muslimit joukkoraiskasivat naisia. Heidät oli houkuteltu mukaan osaksi juuri tällaisia vapauksia lupaamalla. Toledossa synnytysosastolta raahattiin ulos odottavia äitejä ja heidät ammuttiin. Ainakin 20 naista esitetään kuolleen tällä tavoin kansallismielisten toimesta. Murhattuaan erään kerran suuren joukun naisia kansallismieliset sotilaat marssivat esille kannatellen kivääreissään raiskaamiensa ja teloittamiensa naisten alusvaatteita. Julmuuksilla oli sotilasjohdon vähintään osittainen tuki takanaan. Francon kenraalipiiriin kuului eräs vanhempi upseeri, joka piti välttämättömänä luoda kauhua joukkojen ympärille. Terrorilla tehtäisiin selväksi se, ettei kansallismielisten aatteita parane vastustaa, mutta jos niin tehdään, nöyryytys ja tuhoutuminen seuraavat kintereillä.

Ihmishengen arvo laski paljon alemmaksi kuin karjan. Eräs maanomistaja tappoi kymmenen pientalonpoikaa jokaista hänen laumastaan syötyä härkää kohti. Härkiä teurastettiin nälän takia, mutta tämä ei saanut suurtilallista armolliseksi.

Kapteenikenraali Francisco Franco (1898-1975) ja monet muut eivät koskaan vastanneet oikeudessa valkoisen terrorin  rikoksista ja teloituksista. Espanja pysyi Francon itsensä epävirallisena "monarkiana" hänen kuolemaansa asti. Vasta tämän jälkeen valtioon palautettiin demokratia. Nykyään Espanjassa on alettu vaatimaan Etelä-Afrikan mallin mukaan "totuuskomissiota" selvittämään tarkemmin tapahtumia ja uhrien kohtaloita.



NATSI-SAKSAN KANSANMURHAT JA SOTARIKOKSET


SS-miehet

Saksassa väkivaltaisen ja terrorisoivan NKVD:n tehtävän tai roolin täyttivät ns. SS-joukot. Schutzstaffel oli alunperin natsi-Saksan kansallissosialistisen puolueen puolisotilaallinen yksikkö, joka perustettiin SA:n joukoista vuonna 1925 Adolf Hitlerin henkivartiokaartiksi.  Heinrich Himmler nimitettiin sen johtoon v. 1929. Siitä lähtien joukkojen koko rupesi kasvamaan ja sen tehtäväalue laajeni. Marraskuussa v. 1930 SS itsenäistyi SA:n alaisuudesta. Vuonna 1933 SS murhasi SA:n avainhenkilöt ns. pitkien puukkojen yönä. SS jatkoi samalla linjalle suorittaen useita raivaus- ja tuhoamistöitä poliittisin perustein. SS-miesten myöhemmässä toiminnassa erityisesti juutalaisten tuhoamisella oli tärkeä sija joskin merkittävä osa SS-yksiköistä keskittyi  pääasiassa kenttätaisteluihin.


Holokausti, erityisesti juutalaisten kansanmurha

Juutalaisten kansanmurhaa toisessa maailmansodassa kutsutaan yleisesti holokaustiksi (holos= koko, kaustos= poltettu). Holokaustiin lasketaan toisinaan mukaan myös tuon ajan muut kansanmurhat.

Holokaustin tuotti Saksan johtoon noussut valtakunnankansleri Adolf Hitler tärkeimpine natsitovereineen. Holokausti nojasi aatteellisella tasolla rotusyrjintää ja antisemitismiä kannattavaan kansallissosialismiin, ja toiminnallisella tasolla natsipuolueeseen, salaiseen poliisiin (Gestapo), SS-muodostelmaan, ja yhteistyöhön fasistipuolueiden ja yleensä natsien tai natsimielisten hallitusten ja muiden  tahojen kanssa ympäri Eurooppaa.

Erityistä tässä on se, ettei Benito Mussoliini ja Italian fasistinen hallinto ollut aluksi innostunut lähtemään mukaan juutalaisvainoihin. Juutalaisia, joita oli koko kansasta n. 50000, toimi  itseasiassa korkeissa asemissa Italian fasistipuolueessa. Myöhemmin - enemmän tai vähemmän - Saksan painostuksesta antisemitistinen asenne rupesi voimistumaan Italiassakin. Mussoliinin Italiassa ei kumminkaan teloitettu juutalaisia tai ryöstetty omaisuutta. Holokaustin Italiassa aloittivat toimeenpanivat natsi-Saksan joukot miehittämillään Italian alueilla.

Japani ei osallistunut holokaustiin lainkaan.

Hitlerin marssijärjestyksenä oli - kansanmurhille tyypillisesti -  viedä aluksi juutalaisilta virat ja toimet, sitten ryöstää irtain omaisuus ja kiinteä omaisuus, ja lopuksi alistaa heidät  pakkotyöhön ja pakkotyön rinnalla tuhota kansaa, kunnes koko natsien hamuamassa Euroopassa ja Itä-Euroopassa ei olisi juutalaisa enää lainkaan.

Ensimmäiset Nürnbergin rotulait laadittiin vuonna 1935. Keskitysleirejä perustettiin jo 1930-luvulla, mutta leireissä tuhoaminen alkoi vasta myöhemmin. 1940-luvulla väestösiirrot, ghettoihin keskittämiset, ja sittemmin joukkotuhoaminen toimivat koko tehokkuudessaan. Hitler lähimpine natsi-apureineen organisoi pitkäjännitteisen sorto- ja eristämiskampanjan, jonka lopullinen tavoite oli mitoiltaan valtava kansanmurha.

Natsi-Saksa pystyi hävittämään itse tai tappattamaan liittolaisten avulla kaikkiaan kuutisen miljoonaa juutalaista. Ei yksikään johtaja ennen Hitleriä - Ashurnasirpal II, keisari Nero, Tšingis-kaani ja Iivana Julma mukaan lukien - eikä yksikää valtio ennen natsi-Saksaa ole koskaan kyennyt eikä edes pyrkinyt vastaavaan rikokseen ihmisyyttä vastaan. 

Tapahtunut kansanmurha ei  kohdistunut vain juutalaisiin. Hitler  hävitti myös 200000-800000 henkeä mustalaisväestöä, ja tämän lisäksi muita erityisryhmiä mutta ei etnisin perustein. Natsi-Saksa tappoi tai tapatti systemaattisesti mm. kehitysvammaisia, epileptikoita, ja homoseksuaaleja.

Juutalaisten kansanmurhan toteuttamissa käytettiin valtavia siviilikuljetuksia ja pystytettiin suuria kokoamis- ja tuhoamisleirejä, keskitysleirejä Saksaan ja muihin maihin. Leirejä vartioivat SS-sotilaat ja niiden päälliköt olivat "luottonatseja". Apureiksi pakotettiin työkykyiset juutalaismiehet, joiden tehtävänä oli esimerkiksi kuljettaa ruumiit polttouuneihin. Lapset, naiset ja vanhukset pyrittiin tuhoamaan leireillä ensimmäisiksi. Teloitusmuodoksi vakiintui kaasuttaminen kylpytilaksi naamioidussa kammiossa, ettei syntyisi tehokasta toimintaa haittaavaa pakokauhua ja vastarintaa.

Erityisiä tuhoamisleirejä sijaitsi Auschwitzissa, Belzecissä, Chełmnossa, Jasenovacassa, Majdanekissa , Malyssa, Trostenetsissa, Sobiborissa, ja Treblinkassa.

Kaikilla leireillä SS-miehistöä syyllistyi myös henkilökohtaisella tasolla eriasteisiin sotarikoksiin, tarpeettomaan julmuuteen, hakkaamisiin ja murhiin.

Natsipuolueeseen kuuluvien lääkärien kokeet ovat kammottava luku keskitysleirikertomusta. Pahimmaksi tutkijaksi on arvioitu Josef Mengele alias "setä Mengele" keskitysleirin romanilapsille, joille setä tapasi tuoda leluja ja makeisia. Kerran "setä" ompeli erään kaksosparin takaa yhteen aiheuttaen suuria kärsimyksiä. Mengele ei varmaankaan tuntenut  häpeää  ihmiskokeistaan; hän jopa saatteli toisinaan lapsia kaasukammioon asti. Ehkäpä hän piti itseään jopa vallan lempeänä "koe-eläintarhan" hoitajana.

Holokausti synnytti pakolaisliikehdintää jo ennen suuria joukkomurhia. Surullinen yksityiskohta ajan virrassa on pakolaislaiva M/S St. Lousin kohtalo. Alusta kieltäyivät vuonna 1939 vastaanottamasta Kuuba, Yhdysvallat ja Kanada. Lopulta alus palasi Eurooppaan. Aluksessa oli noin 930 pakolaista. Vähintään neljäsosa heistä kuoli myöhemmin keskitysleireillä.


Natsi-Saksan holokaustin apurimaita: Romania, Liettua ja Ukraina

Romanian hallitus käynnisti Iaşin joukkovainon 27.6.1941. Romanian diktaattori (conducător) Ion Antonescu antoi puhelimitse varuskunnan komentajalle Konstantin Lupulle käskyn iskeä juutalaisiin. Käsky annettiin ilmeisesti enemmän poliittisin ja nationalistisin perustein kuin syvän omakohtaisen antisemitistisen vakaumuksen takia.

28.-29.6. välisenä yönä armeija, poliisit ja santarmiyksiköt hyökkäsivät juutalaisväestön kimppuun. Juutalaisia ammuttiin kaupungilla useita tuhansia. Aamulla murhattuja perheitä virui katujen varsilla. Loput juutalaisista lähetettiin ns. kuoleman junilla keskitysleirejä kohti. Enimmät vaunuun sullotuista menehtyivät ennen keskitysleirille saapumista. Kaupungissa tuhottiin juutalaisia tai lähetettiin leireille 13000-14000 henkeä. Osaan Romanian juutalaisista ei koskettu talouselämään liittyvien tarkoituksenmukaisuussyiden vuoksi.

Kun natsi-Saksan alamäki alkoi, rupesi Romania kaukoviisaalla tavalla myös suojelemaan juutalaisia. Olipa diktaattorin asenne juutalaisiin voimakkaasti antisemitistinen tai ei Romaniassa arvioidaan tapetun juutalaisia joka tapauksessa eniten natsi-Saksan itsensä jälkeen. Diktaattorin armeija tuhosi juutalaisia kesien 1941-1942 aikana  arviolta 280000-380000 henkeä.

Syrjäytetty kuningas Mikael l teki sodan lopussa onnistuneen vallankaappauksen, torjui Saksan hyökkäyksen ja solmi rauhan Neuvostoliiton kanssa osaksi oman siviiliväestön parhaaksi.

Sodan jälkeen diktaattori Antonescu pidätettiin ja vietiin Neuvostoliittoon. Hänen todettiin v. 1946 syypääksi Saksan kanssa liittoutumiseen ja hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Conducătorin teloittivat 1.6.1946 hänen vartioistaan koottu venäläinen teloitusryhmä. Uusi, nuori kuningas menetti valtansa v. 1947 ja Romania liittyi mukaan  "Rautaesiripun" maihin.

Taistelussa natsi-Saksan rinnalla romanialaisia sotilaita kuoli 316000 ja siviileitä menehtyi 56000. Juutalaisista tuhoutui 469000 henkeä. Romanian suurin, sodasta kärsinyt yksittäinen ryhmä, oli juutalaiset. Juutalaisten lisäksi myös Romanian mustalaisia tapettiin tämän kansanosan tuhoamistarkoituksessa. 

Holokaustiset kohdistuivat voimakkaina Itä-Romaniaan ja Neuvostoliitolta vallattuihin Transnistrian  ja Moldavian alueisiin.

Liettuassa ja Ukrainassa tunnetaan miten natsimieliset, oman maan ryhmittymät tai satunnaiset, villiintyneet ryöstäjät, hakkasivat, raiskasivat, muuten piinasivat ja lopulta murhasivat uhrejaan kuka milläkin tavoin, yleisimmin ampuen tai aseella haketen.

Juutalaisten vainot herättivät  rosvoamisen, raiskaamisen ja muun sadismin mielihaluja  myös kansan ns. roskaväessä, ja toisaalta juutalaiset miellettiin yleisesti vanhastaan vihattujen kommunistien asian ajajiksi.

Liettuassa juutalaisia tuhottiin ripeämmin kuin ehkä itse natsi-Saksassa. Liettuassa esiintyi toisaalta myös juutalaisten vainojen aktiivista vastustamista. Pappi Alfonsas Lipniûnas vangittiin ja tapettiin keskitysleirillä hänen puolustaessaan juutalaisia. Myös Liettuan entinen presidentti Kazys Grinius kuului vainonajan oikeudentuntoisiin liettualaisiin.

Ukrainassa tuhottiin satoja tuhansia juutalaisia saksalaisten ja romanialaisten miehittäjien saapuessa ja miehityksen aikana. Yksin 22.-24.10.1941 Odessan seudulla tapettiin 25000-34000 juutalaista.

Ukrainan Kansan Vallankumouksellinen Armeija eli  Ukrayins'ka Povstans'ka Armiya (UPA) perustettiin 14.10.1942. Se taisteli natsi-Saksaa ja Romanian joukkoja vastaan mutta teki myös merkittäviä etnisiä puhdistuksia Ukrainassa. 

"Puna-fasistisen" UPA:n katsotaan murhanneen Ukrainan puolalaisia ja juutalaisia arviolta 60000-100000  ihmistä, naista, lasta, miestä, ja vanhusta. UPA piirritti systemaattisesti siviilikyliä ja organisoi verilöylyjä. UPA:n murhien taustalla ei ollut natsiaate mutta epäilemättä rasistisesti kehittynyt nationalismi, discriminaatio, ja  antisemitismi, joka on ollut luonnollisesti aina tärkeä osa holokaustisessa toiminnassa.

UPA selvisi rikoksistaan siviiliväestöä vastaan tuomioitta. Nykyään sen maine halutaan vielä täysin puhdistaa. Ukrainan nykytilanteen sekavuudelle on ominaista se, että sen parlamentti hyväksyi huhtikuussa 2015 lain, jonka mukaan niitä Ukrainan joukkoja, jotka osallistuivat puolalaisten ja juutalaisten vainoamisiin Ukrainassa ei saa arvostella! Ukrainan  presidentti Petro Porošenko poseerasi Ukrainan kapinallisarmeijan UPA:n veteraanien kanssa maan parlamentissa Kiovassa kuluvan vuoden toukokuussa (2015).

Holokausti oli lähellä saavuttaa tärkeimmän päämääränsä - kaikkien Euroopan juutalaisten tuhoamisen. Puolanjuutalaisista tapettiin yli 90% eli runsaat kolme miljoonaa, Kreikan, Jugoslavian, Unkarin, Liettuan, Alankomaiden, Slovakian ja Latvian juutalaisista tapettiin yli 70%, ja Belgia, Romania, Luxemburg, Norja ja Viro menettivät n. puolet juutalaisväestöistään. Neuvostoliitossa murhattiin miljoona juutalaista eli arivolta 1/3 maan kaikista juutalaisista. Ranskan ja Italian juutalaisväestöstä tapettiin kaikkiaan neljäsosa.


Saksan armeijan eli Wehrmachtin sotarikoksia Puolassa ja Belgiassa 

Puna-armeijan käytöstä muistuttaen myös Saksan pääsotavoimat - Wehrmacht -  syyllistyi laajoihin sotarikoksiin sotavankeja tai siviileitä kohtaan. 

Puolan valtauksen yhteydessä vuonna 1939 Wermachtin yksiköissä karattiin herkästi siviiliväestön kimppuun ja jopa ruvettiin ampumaan summittaisesti. Sattui ryöstöjä ja pahoinpitelyjä. Taistelutoimien päätyttyä yli 500 kylää ryöstettiin ja poltettiin. Satoja ihmisiä teloitettiin, erityisesti juutalaisia. Kaiken kaikkiaan tuhansia siviileitä kuoli.

Armeija murhasi n. 3000 puolalaista sotavankia. Useita Puolan juutalaisia ja muita puolattaria raiskattiin. Yhdessä tapauksessa joukkoraiskaussyyte johti tuomioon mutta tuomio ei tullut itse raiskauksista vaan rotulakien rikkomisesta! Arjalaiselle pidettiin häpeänä sekaantua "alhaiseen" juutalaisnaiseen. On arvioitu, että Wermacht on vastuussa n. 60% hävitystyöstä ja SS-joukot lopuista rikoksista.

Saksa aloitti tutkimukset joukkojen käyttäytymisestä mutta syytteet raukesivat Adolf Hitlerin vaikutuksesta, kun hän julisti yleisen armahduksen Puolaa hävittäneille ja rosvonneille joukoille.

Belgian valtauksen yhteydessä v. 1940  Wermacht käytti ihmiskilpiä, ryösti omaisuutta, poltti maatiloja, ja teloitti ainakin 86 siviiliä.


Wehrmachtin sotarikoksia Neuvostoliitossa

Neuvostoliittoon hyökkäys keräsi valtavan sotavankijoukon. Wermacht oli mukana komissaarien erottelussa joukosta ja luovuttamisesta SS-joukoille pahamaineisiin leireihin. Kaikki juutalaiset erotettiin tavallisista sotavangeista ja luovutettiin SS:n käsiin.  Hitler oli täysin varautunut siihen, että taistelujen aikana Wermacht tulee tekemään laajoja rikoksia siviiliväestöä kohtaan. Armeija odotti mm. kollektiivisen vastuun periaatetta siviiliväestöltä. Jokainen hyökkäys, ampuminen tai räjäyttäminen, tai vain epäilys vihamielisyydestä natsi-Saksaa kohtan, voitiin kostaa moninkertaisella tavalla sijaiskärsijöillekin.

Operaatio Barbarossan käynnistyttyä hyökkäysarmeijan komentaja marsalkka Wilhelm Keitel oli saanut Hitleriltä etukäteen "synninpäästön" Wermachtin kovista otteista. Tämän jälkeen Wermachtin on raporoitu ampuneen toistuvasti siviiliväkeä yksin tai yhteistyössä SS-joukkojen kanssa.

Kenttäarmeijaa seuraavat, puhdistustyöhön osoitetetut SS-joukot tuhosivat säälittä poliittisesti arveluttavia sotavankeja ja siviileitä, erityisesti juutalaisväestöä. On arvioitu, että Wermachtin joukoissa, erityisesti nuorten upseerien piirissä, oli paljon natsihenkisyyttä, ja nämä tekivät mielellään tiivistä yhteistyötä SS-joukkojen kanssa. Osa armeijasta taas oli  hiljaisesti natsikielteisiä ja loput pyrkivät pysyttelemään puolueettomina.

SS-joukkoja avustivat tuhoamistyössä monet natsihenkiset tai muuten vain murhista pitävät ukrainalaiset.

Ukrainassa dokumentoitiin ainoaksi jäänyt tapaus, jossa Wermachtin pastorit yrittivät estää SS-joukkojen suorittamaa joukkomurhaa. Bila Tserkvan verilöylyssä.  Elokuussa 1941 Wermachtin 6. armeijan komentaja kenraali Walther von Reichenau käski joukkojaan auttamaan SS-tuhoojayksikköä tapettaessa  ​​Bila Tserkvan juutalaisia.

Seuraavina päivinä lähes koko  juutalainen väestö ammuttiin. Jäljellä olivat kylän lapset. Wermachtin sotilaat eivät halunneet ryhtyä lapsiteloituksiin. Lasten tappaminen ei onnistunut SS-joukoltakaan! Ongelma yritettiin ratkaista SS-yksikössä värväämällä ukrainalaisia avuksi, mutta näitäkin värvättyjä saatiin kokoon liian hitaasti.  Nyt Wermachtin sotilaat, joiden hermoja kouluun suljetut, itkevät ja vailla hoitoa olevat lapset jo raastoivat, valittivat tilanteesta joukko-osastojensa pastoreille.  Kaksi pastoria 295. jalkaväkidivisioonasta, katolinen isä Ernst Tewes ja luterilainen pastori Gerhard Wilczek, lähtivät koululle. Pastorit järkyttyivät ja pyysivät paikallista, ilmeisesti SS-komentajaa vapauttamana lapset, mutta upseeri kieltäytyi. Tewes on kuvannut häntä myöhemmin hyvin natsihenkiseksi ihmiseksi. Tultuaan torjutuksi Tewes sai liittolaiseksi kaksi muuta pastoria ja he yhdessä kirjoittivat tilanteesta eri upseereille.  Everstiluutnantti Groscurth Wermachtista, jonka alaisuuteen myös SS-yksikkö oli alistettu, määräsi teloituksen valmistelun keskeytettäväksi. Silloin kenraali Walther von Reichenau puuttui itse asiaan ja komensi vuorostaan teloitukset pidettäväksi. 

SS-joukot eivät osallistuneet tappamiseen. Erilaisilla eduilla ja vodkalla teloittajiksi palkatut ukrainalaiset ampuivat umpimähkäisellä tavalla lapsia penkalta hautaan, ilmeisesti kovassa humalassa. 

Lasten hätä oli niin suuri, että teloituksen nähnyt SS-mies järkyttyi ja kertoi tapahtuman tuottaneen hänelle loputtomasti tuskaa. Armoton Walther von Reichenau kuoli jo 15.1.1942 aivoverenvuodon jälkiseurauksiin 57-vuotiaana. Tunsiko hän päätöksestään tuskaa tai häpeää ennen kuolemaansa? Kärsikö hän - syystä - korkeasta verenpaineesta?


Wehrmacht, Waffen-SS ja raiskaukset Neuvostoliitossa

Wermachtin kerrotaan syyllistyneen - joukkojen määrään ja alueiden hallinnan suvereenisuuteen nähden - varsin harvoin raiskauksiin Länsi-Euroopassa tai Skandinaviassa. Sen sijaan Neuvostoliitossa muistetaan raiskatun  massoittain venäläisiä naisia, esimerkiksi partisaaninaisia, partisaaneiksi epäiltyjä, ja myös muita naisia, sairaanhoitajia ja lääkäreitä. Useat raiskaukset päättyivät uhrin murhaamiseen. Venäjän naisten huono kohtelu tuotti kansassa katkeruutta ja johti omalta osaltaan  Puna-armeijan vastaaviin raiskauksiin Saksassa.

Wermachtiin luotiin myös bordelleita, joihin muistellaan kaapatun satoja naisia myös suoraan kadulta. Tällainen bordelli toimi mm. Smolenskista, jonne oli raahautettu upseerien seksiorjiksi venäläisiä naisia.

Jälkikäteen on tietysti vaikea tarkasti selvittää mikä kertomuksissa on varmasti totta. Suomalainen romaanikirjailija Niilo Lauttamus palveli itse Neuvostoliiton rintamalla  Waffen SS -joukoissa mutta ainoastaan taistelutehtävissä toimineessa suomalaispataljoonassa. Pataljoona kuului Nordland-rykmentin kautta yhtymänä SS-divisioona Wikingiin, jossa palveli muitakin ulkomaalaisia ja pohjoismaalaisia SS-vapaaehtoisia.

Silminnäkijä Lauttamus kirjoitti muistelmateoksen "Rautaristi" (1957), joka ei sisällä kuvauksia sotarikoksista tai naisten joukkoraiskauksista. Ainakin suomalaisten SS-yksikössä näytti siltä, että sotilaiden kontaktit naispuoliseen venäläisiin olivat paikoin jopa avuttomat. Lauttamuksen muistelmateos antaa myös ymmärtää, että paikoin syntyi lyhytaikaisia, enemmän vapaaehtoisuuteen kuin painostukseen perustuvia seurustelusuhteita seudun naisten ja SS-miesten kesken. Seurustelusuhteiden onnistumista todennäköisesti paransi se, että miehet jakoivat annoksistaan toisinaan avustuksia nälkiintyneelle siviiliväestölle, mm. suklaata lapsille.  

Professori ja kustannusyhtiö Otavan toimitusjohtajana toiminut Heikki A. Reenpää on esittänyt kirjassaan "Pojanpoika" (Otava:1998) käyneensä "yksityisen keskustelun" erään suomalaisen SS-miehen kanssa ja tämä mies, silloinen vänrikki, sanoi nähneensä Ukrainassa juutalaisten joukkoteloituksen ja kylien polttamisia, joissa myös asukkaita poltettiin talojen mukana. Myös Richard Rhodes kertoo divisioonan joukkojen osallisuudesta eräisiin juutalaisten joukkomurhiin teoksessaan "Masters of Death: The SS-Einsatzgruppen and the Invention of the Holocaus." Raiskauksista suomalaisvänrikki ei ilmeisesti puhunut mitään, jolloin hän ei niitä koskaan nähnyt tai sitten katsoi paremmaksi vaieta. Suomalaiset olivat tosin mukana vain osan aikaa divisioonan kaikista vaiheista.

Suomalaispataljoonan siirryttyä takaisin Suomeen suuria tappioita kärsinyt ja mm. taisteluvaunukalustonsa menettänyt SS-divisioona täydennettiin, järjestettiin ja aseistettiin uudelleen. "Nordland" kasvoi omaksi divisioonaksi. "Wiking" osallistui myöhemmin Varsovan kansannousun kukistamiseen ja sen yhteydessä eräät sen sotilaat osallistuivat sotarikoksiin.

Wermachtin käytöstapojen pohdinnan kautta voimme ehkä vielä paremmin ymmärtää myös kirjailija Väinö Linnan menestysteosta "Tuntematon sotilas" (1954). Tämäkin kirja on  osaksi muistelmateos. Eräässä kerronnan käänteessä Neuvostoliiton puolelta linjaa toitotetaan propagandaa saksalaisten sotilaiden suorittamista raiskauksista suomalaisessa väestössä. Propaganda ei herättänyt Linnan suomalaisissa sotilaissa  uskottavuutta. Saksalaiset joukot eivät millään tavoin raiskanneet Suomen naisia, olisihan sellaisesta levinnyt tieto kulovalkean lailla, mutta propagandan totuuden juuri voi olla siinä, että siitä paljastuu implisiittisesti Wermachtin todellisia tekoja Neuvostoliiton kokemusten pohjalta. "Ei savua ilman tulta."

Koska  naispuolisia partisaaneja pystyttiin hirttämään ja valokuvaamaan hirttämisen jäljiltä, miksi heitä ei olisi yhtä hyvin raiskattu tai joukkoraiskattu ennen teloitusta? Ja koska juutalainen nainen kuului natsin mielestä alempaan rotuun eikä ainakaan rehti, isänmaallinen saksalainen sotilas sekaannu sukupuolisesti häneen, jäljelle jää vain - natsien käsitysten mukaan - arjalaisia alempi, palvelemaan tarkoitettu slaavilainen rotu ja sen helposti käsiin saatavat venäläiset naiset miehitetyllä alueella.

Varsinainen, ja vielä kiistanalainen kysymys koskee raiskauksien lukumäärää ja yleisyyttä. Saksalaisten sotilaiden ja miehitettyjen alueiden naisten välillä syntyi seurustelusuhteita ympäri Eurooppaa. Myös Suomessa, joka ei edes ollut miehitetty, monesta naisesta tuli "saksmannin morsian" ja suhteista syntyi myös lapsia. Suhdetta saksalaisiin ei katsottu hyvällä esimerkiksi sodan tauottua Ranskassa, mutta Neuvostoliitossa suhde merkitsisi joko leirituomiota tai tappamista. Siksi on mahdollista, paikoin jopa todennäköistä, että osa seksikontakteista ja raskaaksi tulemisista vieritettiin Puna-armeijan tullessa suoraan saksalaisten niskoille.

Raiskauksia tapahtui eivätkä kaikki raiskatut olleet suinkaan vain partisaaneja tai heidän perheenjäseniään tai kyläläisiä, mutta sukupuoliyhteydet eivät todennäköisesti syntynneet aina vain väkivaltaan pohjautuen. Mukana oli ilmeisesti myös erilaista painostamista, kekseliästä lahjontaa ja myös henkilökohtaista tutustumista toiseen.

Neuvostoliitton rintamalla liikkui myös paljon tuhansittain venäläisiä, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia miliisi- ja SS-miehiä, joten venäläisiä raiskasivat saksalaisten ohella todennäköisesti joskus myös slaavit itsekin.


 Wehrmachtin sotarikoksia Kreikassa

Joulukuun alussa 1943 Saksan armeijan  117. jääkäridivisioona aloitti operaation  "Unternehmen Kalavryta" (Operat Kalavryta) tarkoituksenaan saartaa Kreikan taistelijoita Kalavrytan vuoristoalueella. Operaation aikana teloitettiin 78 saksalaista sotilasta, jotka oli otettu sissien vangiksi lokakuussa. Komentaja Karl von Le Suire määräsi tappamaan seudun miespuolista väestöä 10 joulukuu 1943. Armeijan joukot tulittivat siviilikyliä ja luostareita ja kohtaamiaan siviileitä. Kohtaamiset olivat armottomat. Kaikki 12 vuotiaat ja sitä vanhemmat miehet surmattiin. Taloja ryöstettiin ja poltettiin. Kaikkiaan kreikkalaisia menehtyi koston seurauksena 700-1200 henkeä. "Koston enkelinä" toiminut komentaja jäi Puna-armeijan vangiksi Stalingradissa ja kuoli sotavankeudessa 18.6.1954.


Mikä oli SS:n ja RONA-prikaatin rooli Varsovan kansannousussa?

Kaupungissa oli entuudestaan kenraali Rainer Stahelin alaisuudessa n. 11000 saksalaista sotilasta, joista suurin osa kuului Wermachtiin tai Luftwaffeniin. SS-sotilaita oli yli 300 miestä. Varsovan kansannousu käytiin 1.8.-2.10.1944. Kansannousun alussa kapinalliset (n. 23000 aseistettua taistelijaa) etenivät ja saksalaiset kärsivät tuntuvia menetyksiä. Kapinaonni vaihtui, kun sodanjohto keskitti kaupunkia vastaan Luftwaffenin syöksypommittajia ja muita pommikoneita, ja useita SS-muodostelmia. Heinrich Himmler sai koottua kaupunkia vastaan runsaasti hyökkäysvaunuja ja n. 12000 miestä, joista suurin osa kuului Waffen SS-joukkoihin. Valtausarmeijassa oli mukana pahamaineiset Waffen SS-Sturmbrigade Dirlewanger ja RONA-prikaati. 

Waffen SS-Sturmbrigade R.O.N.A., alunperin ns. Kaminskin prikaati ja Venäjän vapautusarmeija (Russkaja osvoboditelnaja narodnaja armija). RONA-prikaati koostui valkovenäläisen Waffen-Brigadeführer der SS Bronislav Kaminskin keräämistä venäläisistä, valkoenäläisistä ja ukrainalaisista joukoista, jotka halusivat kannattaa ennemmin natsiaatetta kuin kommunismia. Aluksi (v. 1941) yksikkö oli vain ylimääräinen miliisiosasto. Osasto värväsi jatkuvasti lisää jäseniä joukkoonsa, kunnes se alkoi todella kiinnostaa SS-armeijaa. Prikaatia aseistettiin mm. T-34 -sotasaalisvaunuin ja se liitettiin lopuksi osaksi Waffen SS-muodostelmaa. Kaminskinin joukot syyllistyivät Neuvostoliitossa alusta lähtien sotarikoksiin.  Kaminskinin joukoissa palveli enimmillään 12000-20000 sotilasta. Neuvostoliiton kentiltä selvisi hengissä muutama tuhat prikaatilaista (eri arvioiden mukaan 3000-4 000 tai 6000-7000). Heidät koottiin uudelleenjärjestelyä varten. Rivejä täydennettiin venäläisellä "pohjasakalla", Valko-Venäjän poliiseilla, entisillä rangaistusvangeilla ja sotavangeilla.

Varsovan kapinan puhettua osa prikaatista lähti Varsovaan jatkamaan säännöllisen sotimisen lisäksi sotarikoksien tekemistä. Kaminskilaisia oli yhteensä 1600-1700 naimatonta miestä, erityisedellytys raiskausinnokkuutta ajatellen, ja kaikki miehet vapaaehtoisia, jokunen venäläinen tankki (mallia T-34) ja ainakin yksi raskas rynnättötykki (eli telaketjuajoneuvo varustettuna kiinteällä tykkitornilla) mukanaan. Muutama kenttätykkikin oli varattu kranaatinheittimien ohella matkaan. Tällä tulivoimalla olisi voitu vallata suuriakin alueita heikosti varustetulta vastapuolelta. Varsovan SS-komentaja, SS- Sturmbannführer Ivan  Frolovin kerrotaan antaneen prikaatijoukoille vapaat kädet, ryöstää, raiskata ja murhata varsovalaisia. Tässä hän itseasiassa vain toistaa Himmlerin käskyt kaikille joukoille. Sotatoimet onnistuivat yksiköltä heikosti mutta siviiliväestön terrorisoiminen ja ryöstelyt heiltäkin luonnistui, vieläpä hyvin. Useat alueen siviiliuhreista raiskattiin ja murhattiin  Ochotan verilöylyssä. Prikaati joukkoraiskasi jopa sairaalan potilaita ja heidän hoitajiaan, osa potilaista tapettiin myöhemmin polttamalla.  "RONA-SS" tunkeutui myös  Zieleniakin kauttakulkuleirille vankeja ryöstäen ensin heiltä rippeetkin rahanarvoisesta tavarasta. Kaminskin SS-miehet eivät tietysti olleet ainoita varsovalaisia kiusaavia murhaaja-natseja.

Himmlerin suorasta käskystä myös niin Wermacht kuin Waffen SS-joukot ja  SS-poliisiryhmät ryhtyivät tappamaan järjestelmällisesti taistelun jalkoihin ja taloihinsa jääneitä varsovalaisia. Varsovalaisia poltettiin taloihin, pihoille, ammuttiin, hakattiin hengiltä, raiskattiin ja ryöstettiin. Eräät Waffen SS-Wikingin sotilaat tekivät  osan raiskauksista yhdessä muiden SS-miesten kanssa. Siviileitä arvioidaan tapetun ja murhatun 20000-60000 henkeä Wolan ja Ochotan alueilla.

Dirlewanger-yksikön joukot olivat monien saksalaisten itsensäkin mielestä kuin "lauma sikoja". Yksikkö murhasi mm. satoja päiväkotilapsia ensin ampumalla ja sitten, patruunoiden säästämiseksi, nuijimalla kiväärinperällä tai survoen pistimellä. Silminnäkijä - Wermachtin pioneeri Schenck - todisti erään Dirlewanger-miehen raiskanneen pientä tyttöä samalla kuin silpoi tätä sadistisen mielihalunsa tyydyttämiseksi.

Varsovan kansannousu pystyttiin tukahduttamaan oikeastaan vain siksi, etteivät Neuvostoliiton taisteluvalmiit joukot sitä tukeneet. Kaupunkia on mahdoton kunnolla huoltaa. Kaikkiaan Varsovassa menehtyi n. 250000 siviiliä ja vähintään 10000 taistelijaa. Selvinneiden onneksi 15000 vangille myönnettiin sotavangin status, jonka turvin elämän voi ainakin toivoa jatkuvan jonkin aikaa myös leiriolosuhteissa. Suuret joukot murhista ja pommituksista säästyneitä siviileitä kuormattiin kaupungista erilaisille leireille, useat heistä työleirille.


SS-joukkojen muita sotarikoksia: ryöstelyjä, verilöylyjä ja joukkotuhoja

SS-joukkoja oli yhteensä 38 divisioonaa sodan loppuvaiheessa v. 1945. NKVD-joukkojen aseistuksesta poiketen Himmlerin "pääkallojoukoilla" oli käytössä runsaasti raskasta aseistusta mm. taisteluvaunuja, niin että se pystyi operoimaan tarvittaessa Wermactista riippumatta. Näin SS-joukot kuuluivat samalla kansallissosialistisen puolueen ja natsi-johdon vallan varmentajiin. SS-joukoista Waffen käsitti varsinaiset aseelliset taistelujoukot.

Le Paradis: Ranskassa SS-joukot ampuivat Royal Norfolk -rykmentistä saatuja vankeja.  27.5.1940 maataloa puolustaneet joukot antautuivat ammusten ja patruunoiden loputtua. Käsien noston jälkeen SS-miehet teloittivat konekiväärillä 97 sotilasta. SS-yksikön komentajana toiminut hauptsturmführer Fritz Knöchlein teloitettiin sotarikoksesta v. 1949.

SS-joukot murhasivat 80 brittiläistä ja ranskalaista sotavankia Wormhoutin verilöylyssä 28.5.1940. Joukot sulkivat lähes 100 vankia navettaan ja surmasivat heitä käsikranaatein ja ampuma-asein. Hauptsturmführer Wilhelm Mohke kielsi jyrkästi antaneensa murhausmääräyksen eikä häntä voitu todisteisiin vedoten asettaa syytteeseen. Mohke kuoli v. 2001.

Zloczowin linnan verilöylyssä Ukrainassa heinäkuun alkupuolella 1941 osa Waffen SS-Wikingin miehiä murhasi yhdessä ukrainalaisten vapaaehtoisten kanssa satoja juutalaisia. Verilöylyn pysäytti Wermachtin 295. jalkaväkidivisioonan everstiluutnantti Helmuth Groscurth.

Joitakin Wiking-divisioonan sotilaista otti 9. heinäkuuta 1941 osaa Lvovissan joukkomurhaan.  600 juutalaista murhattiin  kostona SS-Infanterie-Regiment Westlandin komentaja Hilmar Wäckerlen kuolemasta - tai niin tämä itsessään ainoastaan järjetön murhatyö ainakin silloin haluttiin ymmärtää.

SS-sotilaiden sotarikokset suututtivat myös omalla puolella taistelevia. Niin 4. Gebirgs-Divisionan komentaja Karl Eglseer kuin slovakkikenraalit Gustav Malár ja Jozef Turanec - jotka palvelivat samaan aikaan Miusjoen alueella huhtikuussa 1942 - arvostelivat SS-Wikingin sotilaita kurittomuuksista ja laajoista ryöstelyistä.

Lidicen verilöylyssä Tshekkoslovakiassa natsit päättivät antaa "opetuksen" mitä seuraa partisaanien suosimisesta. Verilöylyä oli edeltänyt kuolemaan johtanut attentaatti  SS:n Reinhard Heydrichia vastaan. SS keräsi 10.6.1942 kylän miehen kokoon ja rupesi ampumaan heitä 5-10 hengen ryhmissä. Näin ammuttiin aamusta alkaen yhteensä 173 miestä tai yli 15 v. nuorukaista. 11 miestä pidätettiin ja murhattiin pian tämän jälkeen. 203 naista ja 105 lasta lähetettiin työhön keskitysleirille. Osalle naisista tehtiin pakkoabortti ennen kuljetusta. Kylän rakennukset tuhottiin.

Varsovan gheton kansannousu ja juutalaismurhat vuonna 1943: Puolalaisten Varsovassa tapahtuneen kansannousun murskaamisessa kuoli 50000 ihmistä. Operaatiosta kantoi operatiivisen vastuun Heinrich Himmler ja hänen apulaisensa SS- Brigadeführer Jürgen Stroop. Stroopilla oli asettaa kapinoivia juutalaisia vastaan kaksi Waffen SS-pataljoonaa, sata miestä poliisijoukkoja ja alle sata Gestapon miestä. Stroopin määräyksestä ghettoa ruettiin järjestelmällisesti polttamaan ja räjäyttämään. Vastarinta kukistettiin. Juutalaiset tapettiin joko niille sijoilleen tai kerättiin ryhmiksi keskitysleireille vietäviksi.

Kesäkuussa 1944 12. SS-panssaridivisioonan joukot murhasivat 20 kanadalaista sotilasta. Sotilaat surmattiin joko ampumalla tai päähän kohdistuneella väkivallalla.  Brigadeführer Kurt Meyer todettiin syypääksi joukkomurhaan 28.12.1945 ja hänet tuomittiin kuolemaan, mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi.

Oradour-sur-Glanen verilöylyssä sturmbannführer Adolf Diekmannin SS-joukot surmasivat kesäkuussa 1944 julmasti 190 ranskalaista siviilimiestä. Joukot kokosivat miehet kylän keskustaan ja rupesivat ampumaan enimmäkseen jalkoihin. Kun uhrit eivät enää jaksaneet liikkua,  heidät sytytettiin tuleen. Kylän naiset ja lapset koottiin kirkkoon. SS-joukot räjäyttivät kirkossa palopommin ja murhasivat liekeistä pelastautuvat naiset ja lapset kirkon ulkopuolella konekivääritulella. Näin menehtyi 247 naista ja 205 lasta. Vain 47-vuotias Marguerite Rouffanche selvisi hengissä mutta haavoittuneena verilöylystä. Saksa käynnisti itse tutkimuksen tapahtuneesta mutta pääsyyllinen Diekmann  ja suuri osa tuhotyöhön osallistuneista SS-joukoista kuoli Normandian maihinnousua seuranneissa taisteluissa. Kenties joku heistä kohtasi kohtalonsa kaula puukon katkaisemana, sillä niin on toisaalla raportoitu käyneen eräille antautuneille saksalaisille.

Verilöylystä koetettiin saada vastuuseen saksalaisia 1950-luvulta alkaen, mutta heikolla menestyksellä ainakin osaksi riittävän todistusaineiston puuttumisen takia.  SS-Obersturmführer Heinz Barth onnistuttiin tuomitsemaan elinkautiseen vankeusrangaistukseen, mutta hänet vapautettiin jo 1997 ja hän kuoli Berliinissä vuonna 2007. 88-vuotias Werner Christukat 8.1.2014 joutui syytteeseen verilöylystä. Sotarikoksen aikana 19-vuotias Christukat tunnusti olleensa kylässä mutta kielsi osallistuneensa joukkomurhaan ja hänet vapautettiin todisteiden puuttumisen vuoksi. Syytetyn asianajajana toimi Rainer Pohlen.

Peiperin panssariyksikön sotarikoksia Belgiassa v. 1944:  Kampfgruppe Joachim Peiperin Waffen 1. SS-panssaridivisioonaan kuuluvat joukot tekivät useita sotarikoksia Ardennien taistelujen aikana. Peiperin komennuksessa ollut yksikkö tappoi amerikkalaisia sotavankeja ja belgialaisia siviileitä. Yksikön katsotaan olevan vastuussa 362 sotavangin ja 111 siviilin murhasta. Siviileitä surmattiin eniten Stavelotissa. Sotavankeja murhattiin 86 henkeä Baugnezissa.

Peiper piilotteli sodan jälkeen mm. Ranskassa kunnes paljastui v. 1974. Peiper tapettiin Travesissa kaksi vuotta myöhemmin ja hänen talonsa sytytettiin tuleen. Peiper kuoli ampumalla.

Gardelegen joukkotuhossa 13.4.1945 SS-joukot ja eräät Luftwaffenin sotilaat ajoivat  Mittelbau-Doran työleiriltä evakuoidut pakkotyövangit, kaikkiaan 1016 henkeä, navettaan, sulkivat sisäänkäynnin ja sytyttivät rakennuksen tuleen. Suurin osa murhatuista paloi elävältä ja jotkut ammuttiin heidän yrittäessään murtautua ladosta  kaivautumalla seinien alta. Osa kolonnan vangeista pääsi karkuun ja kertoi USA:n joukoille verilöylystä. Yhdysvaltain joukot kuvasivat navetan ja ruumiita. Vankikuljetuksen johtaja SS-Untersturmführeriksi Erhard Brauny tuomittiin sodan jälkeen elinkautiseen vankeuteen verilöylystä. Hän kuoli vuonna 1950. 


Natsisotilaiden ja -johtajien viimeisiä vaiheita

Waffen SS:n SS-Obergruppenführer Erich von dem Bach-Zelewski oli aikaisemmin syyllistynyt raakoihin partisaanitoiminnan vastaisiin operaatioihin  ja Varsovassa hän vastasi joukkojensa suorittamista murhista, teloituksista ja muista sotarikoksista. Keinottelija Erich teki sodan jälkeen sopimuksen liittoutuneiden kanssa ja rupesi käytännössä "vasikoimaan" muita pelastaakseen oman nahkansa. Vasta vuonna 1951 hänet tuomittiin omista sotarikoksista 10 vuodeksi vankeuteen. Vankeutensa aikana hän tunnusti kuuluneensa joukkomurhaajiin. Kymmenen vuotta ensimmäisen tuomion langettamisen jälkeen Erichille luettiin taas tuomio, sillä erää neljä vuotta vankeutta osallisuudesta "pitkien puukkojen yöhön". Oikeudenkäynnin aikana Erich tunsi tarvetta tähdentää olevansa yhä "täysi hitleriläinen". Viimeiseksi tuomioksi langettiin elinkautinen osallisuudesta vuoden 1933 saksalaisten kommunistien murhiin. Sotarikollinen kuoli vankisairaalassa vuonna 1972. Hänet muistetaan monien rikostensa ohella ehdotuksestaan  Auschwitzn keskitysleirin perustamiseksi.

Dirlewanger-yksikön johtaja SS-Oberführer Oskar Dirlewanger palkittiin Adolf Hitlerin toimesta myöhemmin rautaristin ritariristillä kunnianosoituksena Varsovan kansannousun kukistamisesta. "Ritari" sai rautaristin jo ensimmäisen maailmansodan rintamamiehenä ja opiskeli valtiotieteen tohtoriksi. Toisaalta hänet tuomittiin 1930-luvulla vankeuteen ja menettämään oppiarvonsa seksirikosten - joukossa mahdollisesti ainakin yksi lapseen kohdistunut raiskaus - ja petosten vuoksi. Vapaaehtoinen liittyminen Espanjan sisällissodassa taisteleviin saksalaisjoukkoihin, natsipuolue ja SS-toiminta avasivat hänelle uuden uran ja natsi-Saksa palautti myös menetetyn oppiarvon. Dirlewanger oli  ihmisenä kai jo erityisen kaksijakoinen, todennäköisesti patologinen psykopaatti ja tunsi mieltymystä ja vetoa itseään muistuttaviin ääri-ihmisiin.  Dirlewanger sai v. 1940 tehtäväkseen muodostaa SS-rangaistusyksikön. Sen ytimen muodostivat vankiloista ja psykiatrisista sairaaloista haalitut salametsästäjät,  taparikolliset, raiskarit ja muut seksirikolliset, ja poliittiset vangit, ja näille kaikille tarjottiin uusi tilaisuus lunastaa paikkansa yhteiskunnassa toimimalla Dirlewangerin alaisuudessa natsi-yhteiskunnan rankaisevana kourana. Osasto laajeni tuhansien miesten iskuryhmäksi. Sen rikollisen aineksen kerrotaan jatkaneen kaikkia vanhoja rikoksiaan ja perverssioitaan mutta nyt vain SS-univormun suojissa. Prikaati herätti Neuvostoliitossa mm. partisaanipuhdistuksissaan niin laajalti pelkoa ja kammoa, että eräät Saksan armeijan upseerit vaativat sen hajottamista. Prikaati, sittemmin Waffen 36. SS-divisioona, pysyi kumminkin  Himmlerin - samalla varmaankin kaltaisensa miehen - erityissuosiossa.

Dirlewanger-joukot lähetettiin Varsovan raatelun jälkeen Himmlerin luottomiehinä kukistamaan Unkarin kapinaa, mutta tällä kertaa raakalaisten hyökkäykset lyötiin takaisin, ja raskaita tappioita kärsinyt prikaati vedettiin Slovakiaan. Dirlewanger menehtyi v. 1945 todennäköisesti siihen, että ranskalaisen vankilan puolalaiset vartijat hakkasivat hänet kuoliaaksi. Kilpailevan selityksen mukaan omat vankitoverit pahoinpitelivät hänet USA:n vankileirillä. 

"Kaminskin prikaatiin" oltiin pettyneitä, koska sotarikokset eivät miellyttänyt  kaikkia korkeita upseereita - mutta kenties erityisesti siitä syystä, että vaikka joukot Kaminskin itsensä johdolla ryöstivät Varsovaa ahkerasti, he  eivät luovuttaneet yhtä kerkeästi ryöstösaalista Himmlerlille. Sodankäynti edistyi hitaasti osaksi siksi, että Kaminskin miehet panostivat uudella alueelle ensisijaisesti perusteelliseen ryöstämiseen ja raiskaamisiin ja vasta toissijaisesti aseistettuja puolalaisia vastaan taisteluun. Prikaati vedettiin Varsovasta metsäseudulle, jossa partisaanien kerrotaan  käyneen keskiyöllä humalaisten joukkojen kimppuun tappaen useita (eri lähteistä riippuen 100-250) ja ajaen loput epäjärjestyksessä pakoon. Seuraavana yönä tapettiin puolalaisten mukaan n. 100 kaminskilaista lisää Marianówin kylässä. 

Himmler sai tarpeekseen yksiköstä ja sen kurittomuuksista. Kaminski todennäköisesti teloitettiin lähimpine upseereineen pikaoikeudenkäynnin jälkeen tai Gestapo ampui heidät tuomioitta, mutta teloitus naamioitiin prikaatia ajatellen partisaanien suorittamaksi salamurhaksi, ja lopuksi koko prikaati hajotettiin, ja sen jänteet katosivat vähiin myöhemmin kahinoissa mm. slovakeja vastaan.

Kamiskinin joukkojen tarinan voisi hyvin kuvitella päättyvän siten, että Puna-armeija heti murhaa nämä slaavien omat sitkeät, kommunisteja vastaan loppuun asti taistelevat natsit missä suinkin tapaa. Joitakin kenties viedään NKVD:n leireille ja säästetään kuullusteltaviksi ja kidutettaviksi mahdollisten sisäisten vihollisten paljastamiseksi. Totuus on tarua ihmeellisempää.  Loput RONA-natseista sijoitettiin natsimieliseen "Venäjän vapautusarmeijaan" (Russkaya osvoboditel'naya Armiya), mutta Adolf Hitler ei ole suotta epäillyt uutta armeijaansa eikä Himmler ns. karvahattu-natsejaan. Armeija perustettiin vasta v. 1944 eikä se ollut iskukykyinen sodan lopussa. Sen tärkein tosiasiallinen sotilaallinen tavoite oli koettaa päästä antautumaan liittoutuneiden joukoille, mutta sitä ennen se päätti kääntää asetakkia ja taistella SS-joukkoja vastaan yhdessä partisaanien kanssa. Näihin taisteluihin saksalaisia vastaan osallistui siis myös entisiä RONA-miehiä. Yhdysvaltojen maavoimien 3. armeijaa johtanut panssarikenraali George S. Patton ei uskaltanut ottaa ulkopoliittisista syistä johtuen vastaan vapautusarmeijan antautumista. Jostain syystä eräät USA:n upseerit - todennäköisesti tuntematta kunnolla RONA:n  osuutta Varsovan hävitykseen - antoivat joillekin ryhmille tilaisuuden soluttautua USA:n hallitsemalle alueelle.  Loput luopioslaavit joutuivat heittäytymään Puna-armeijan armoille. Vasta nyt joukkojen rippeet joutuvat useimpien mielestä ansaitulle tuomiolle.

Puna-armeija kohteli kaikkia RONA-vankeja isänmaan pettureina eikä tietysti vapautusarmeijallekaan ymmärrystä herunnut. Vapautusarmeijan komentaja Andrey Andrejevitš Vlasov ja useita jäljelle jääneitä "Kaminskin miehiä" hirtettiin Moskovassa 1.8.1946. Suurin osa muista "sotureista" jäi ilmeisesti virumaan vankileireille pitkään. Tässä kohden  niin oikeus kuin kohtuus kävi toteen ja astui voimaan maailmanhistoriassa vuorostaan Neuvostoliiton kautta.

Kenraali Rainer Stahelinilla ei todennäköisesti ollut juurikaan varsinaisia johtotehtäviä Varsovassa Himmlerin sanellessa käskyjään suoraan SS-komentajilleen. Stahel toimi Varsovan jälkeen vielä toisenkin kerran komendanttina, kunnes romanialaiset vangitsivat hänet ja luovuttivat venäläisille viranomaisille. Hän kuoli sydänkohtaukseen Neuvostoliitossa 30.11.1955 kuultuaan siirrosta Saksaan. Kohtauksen syynä ei ilmeisesti ollut kotimatkaa koskeva vastarinta, pelko ja ahdistus. 

Reichsführer-SS Heinrich Himmler piilotteli sodan loppuvaiheessa vuoroin Hitleriltä - aloitettuaan toivorikkaana omat rauhanneuottelunsa - ja vuoroin miehitysarmeijan sotilaita hänen johdollaan käytyen neuvotteluiden kariuduttua. Hän jäi valeasuisena siviilinä brittien pidättämäksi. Jo seuraavana päivänä, 23.5.1945, vangittu, entinen natsijohtaja puri rikki suuhun kätketyn syanidikapselin ja sai vain 44-vuotiaana monen mielestä liian nopean ja helpon poismenon. Viimeksi hän ajatteli itseään. Hänen viimeisten sanojen kerrotaan nimittäin kuuluneen: "Ich bin Heinrich Himmler!"


Pitäisikö kaikki Waffen SS-miehet asettaa syytteeseen tai vähintään tutkia?

Sodan päätyttyä monet maat tuomisivat SS-miehinä palvelleita kansalaisiaan  usean vuoden vankeuteen. Saattoi tapahtua laajojakin vangitsemisia. Neuvostoliitto kuljetutti yli 50000 Virolaisia SS-miestä vankileireilleen. Monet heistä jäivät sille tielle. Tuomioita langettivat Belgia, Alankomaat, Norja ja Tanska. Alankomaat jakoivat myös useita kuolemantuomioita, joista 42 pantiin täytäntöön. Syynä tuomioihin olivat sotarikokset, maanpetturuus, ja kuuluminen rikollisjärjestöön, joksi SS-liike luokiteltiin sotatuomioistuimessa. 

Ruotsi - puolueeton ja miehittämätön maa - ei nostanut syytteitä eikä myöskään natsi-Saksan jatkosodan aikainen liittolainen Suomi. Linja on ymmärrettävä, sillä onhan johdonmukaista, että jos oma maa ei ole natsi-Saksan miehittämä, värväytyminen vieraan maan armeijaan ei ole sellaisenaan maanpetos. 

Baltian maissa oli lisäksi aivan erityinen tilanne. Näissä maissa natsi-Saksa on saatettu nähdä välineenä saavuttaa joko oma itsenäisyys tai päästä eroon entisestä miehittäjästä. Jos miehittäjä vaihtuu aivan kuin "vuoroviikoin", mitä tekee kansa? Sen on saatava aikaan ratkaisu mutta osaksi summan mutikassa. On mahdotonta punnita "gramman tarkkuudella" kumpi puoli oli virolaiselle eettisesti oikeampi ja valintojen kohdalla painavampi - olla osa Neuvostoliitoa sen rikoksineen ja sen NKVD-joukkoineen ja Puna-armeijoineen, vai olla osa  rikollista natsi-Saksaa - yhtäällä puu, toisaalla kuori.

Erityisesti Ruotsin ja Suomen kannalta katsottuna on mielenkiintoista voisiko olla  mahdollista, että suomalaiset Waffen SS-miehet tekivät esimerkiksi Neuvostoliiton alueella sotarikoksia juutalaisia ja venäläisiä siviileitä vastaan mutta vaikenivat aiheesta ja kaunistelivat sotaa kirjoissaan ja muissa kertomuksissaan välttääkseen sodan jälkeiset tuomiot tai sosiaalisen eristämisen omassa maassaan?

Luettuani Niilo Lauttamuksen romaanin "Rautaristi" kiinnitin huomiota  eräisiin seikkoihin, jotka sijaitsevat rivien välissä. Kirjan päähenkilö, vapaaehtoisena SS-joukkoihin hakeutuva Johannes Aihela muuttuu kerronnan edetessä herkästä ja iloisesta nuorukaisesta traumaattiseksi persoonaksi, joka koetaan välillä kylmäksi ja karkeaksi. Aihelan suhtautumistapa naisiin muuttuu kunnioittavasta ja ihailevasta asenteesta töykeään ja itsekeskeiseen. Onko Aihelan muutokseen syynä ainoastaan sodan normaalit rasitukset, taistelu-uupumus ja taistelutilanteiden aiheuttama perustraumaattisuus, ja syvä henkilökohtainen pettymys rakkaussuhteessa itävaltalaiseen kihlattuun - vai niiden ohella vielä sellainen sotatrauma, jota ei ollut mahdollista silloin eikä edes vuonna 1957, teoksen julkaisuvuotena,  paljastaa? Kumpaankin tulkintamahdollisuuteen löytyvät omat viitteensä: puhtaan sodan tilittäminen voi viitata vain henkilökohtaisiin pettymyksiin ja nuoren miehen sotakokemukseen, mutta toisaalta kuroutuminen sisäänpäin, ja määrätty syvä tunnekylmyys, ja vain puhtaan sodan kirjaaminen teokseen, saattaa  lisäksi viitata seurattuihin rikollisiin sotatapahtumiin. Jos kirjailijan tarkoituksena on kirjoittaa kunnon kirjailijan tavoin totuuteen pyrkien SS-divisioonan taisteluista Neuvostoliitossa, miten on mahdollista, ettei sivuille löydä tietään myös sotarikos tai edes aiheen käsittely - vai sijoittaako Lauttamus tarkoituksella  johtolangan vain Aihelan persoonallisuuden muutoksiin?

Vuosikymmenillä 1950-1960 monet entiset SS-miehet toimivat työuransa huipulla. Osa heistä kuului vaikutusvaltaiseen ryhmään. Tekivätkö he varhain keskinäisiä sopimuksia salatakseen toistensa menneisyyttä?  Erilaiset vaikenemiset ja sopimukset voivat periaatteessa kuulua taistelevien joukkojen käyttäytymiseen erityisesti hävityn sodan osalta. Käytännöstä on löytynyt viitteitä koskien Suomen kansalaissotaa 1917-1918. Olisivatko suomalaisten SS-joukkojen teot pitänyt siis selvittää meillä Suomessa tai jopa kansainvälisessä oikeudessa asti? Olisiko tarkka tutkimus  palvellut myös miesten itsensä asiaa, koska on selvä, että heistä on liikkunut  erilaisia huhuja ja arveluita? Tässä vaiheessa on jo vaikeata löytää pitäviä todisteita suuntaan tai toiseen. 


Wiking-divisioona, erityisesti Nordland-rykmentti

Nordland-rykmentti koottiin v. 1943 osaksi skandinaaveista ja osaksi etnisistä saksalaisista, erityisesti romanialaisista, ja osaksi alankomaalaisista. Pohjoismaalaisten lisäksi vapaaehtoisia värväytyi Britanniasta ja jopa Sveitsistä. Suomalaisia SS-miehiä palveli osan toista maailmansotaa pataljoonan verran. Nordlannin tausta oli kirjava mutta SS-miesten koulutus taas yhdenmukainen ja raskas. Miesmateriaalista haluttiin muovata preussilaisessa hengessä "taistelukoneita". Tässä usein onnistuttiinkin. Aatteellinen koulutus oli taistelukoulutuksen rinnalla todennäköisesti toisella sijalla, koska raskaasti aseistettu  "Nordland"  suunniteltiin juuri aktiiviin sodankäyntiin eikä eräiden SS-yksiköiden ja puolisotilaallisten miliisiryhmien tavoin puhdistuksiin takamaastossa tai keskitysleirien vartiointiin. Aatteelistakin koulutusta tosin tarvittiin, koska kaikki SS-joukot olivat yhtä kaikki osa aseellista natsiorganisaatiota.

Suomalaiset vapaaehtoiset otettiin kahdessa portaassa taistelujoukkoihin. 400 sotakokemuksen jo omaavaa miestä koulutettiin nopeasti ja ripoteltiin ryhminä Waffen SS-divisioona "Wikingiin" "Nordland", "Westland" tai "Germania" -rykmentteihin. "Germania" edusti samalla alkuperäistä, Puolassa lähes tuhoutunutta rykmenttiä, josta myöhemmin laajennettiin lähinnä ulkomaalaisten vapaaehtoisten muodostama divisioona "Wiking".

Rykmentit osallistuivat jo kesällä 1941 ja seuraavana syksynä suuriin taisteluihin.  Sen sijaan Suomen 800 nuorta "untuvikkoa" koottiin koulutuspataljoonaksi, joka sai nimen "SS-FREIWILLIGEN BATAILLON NORD-OST". Lauttamuksen muistelmaromaani seuraa juuri tämän yhtymän sotakokemuksia. Joulukuussa 1941 pataljoona siirrettiin rintamalle Ukrainaan Mius-joelle. Pataljoona liitettiin täällä Wiking-divisioonan Nordland-rykmenttiin, jossa siis jo entuudestaan palveli sotimisen varhemmin aloittaneita suomalaisia. Karl Eglseer ja  slovakkikenraalit Gustav Malár ja Jozef Turanec, jotka palvelivat samaan aikaan Miusjoen alueella arvostelivat Wiking-sotilaiden kurittomuutta ja laajaa ryöstelyä. Sellaisesta ei näy suuria kirjauksia suomalaisten SS-miesten muisteloissa, mutta  Lauttamus kertoo eloisasti sian ryöstämisestä.

Suomalaisten SS-miesten rosvoretket ovat kirjan mukaan sikäli erikoisia, että he jättivät rahaa ottamistaan eläimistä tai ruokatarpeista, ja jakoivat omastaan myös almuja  siviileille.

"Nordland" taisteli ensin Pohjois-Kroatiassa partisaaneja vastaan ja tämän jälkeen 1941 kesällä itärintamalla. Kesällä 1942 "Nordland" taisteli - yhdessä Wikingin muiden rykmenttien kanssa - Kaukasuksella. Tavoiteltiin Bakun öljykenttiä. Suomalaispataljoona kunnostautui erityisesti Terek-joen seudulla. "Nordlandin" kehysdivisioona muutti vuoden 1942 kuluessa nimensä muotoon  SS-Panzergrenadierdivision "Wiking". Suomalaiset suorittivat viimeiset hyökkäyksensä Ukrainassa helmikuussa 1943. Hyökkästoiminta kääntyi perääntymistaisteluksi.  Suomalaisten SS-miesten kahden vuoden pestin kääntyessä loppupuolelle pataljoona, ja ilmeisesti  vielä muut suomalaiset SS-miehet muista rykmenteistä, vedettiin pois taisteluista. Pataljoona erotettiin Wiking-divisioonasta 24.4.1943 Saksan kotialueille lomailemaan. Takaisin Suomeen SS-miehet saapuivat 1.6.1943. Maihinnousupaikka oli - "jääkäriperinteiden" mukaisesti - Hanko.

SS-miehiä kaatui vieraalla maassa yhteensä 256 sotilasta.

"Wiking" sai viimeiseksi jääneen nimensä, 5.SS-Panzerdivision "Wiking",  lokakuussa 1943. Mitä tämän jälkeen "Nordlandille" tapahtui ei kuulu enää ainakaan pääsääntöisesti suomalaisten kokemuksiin. 

Suomalaisten poistumisen myötä myös "Nordland" päätettiin irroittaa "Wikingistä." Siitä muodostettiin oma divisioona 11.Panzergrenadier-Freiwilligen-Division "Nordland", joka puolestaan otettiin mukaan Kenraali Steinerin  komentamaan III. Germaaniseen SS-Panssariarmeijakuntaan. Uusi divisioona kärsi huomattavia taistelutappioita,  Laukaanjoella ja Narvan tuntumassa, vedettiin sitten Tannenberg-linjaa puolustamaan vuoteen 1944 asti. Täältä divisioona vetäytyi Latviaan, ja sieltä Pommeriin v. 1945. "Nordland" siirrettiin 19.3. Odenin rintamalle ja se tuhoutui lähes kokonaan puolustaessaan Berliiniä. 

On esitetty, että Varsovan valtauksessa 1944 olisi käytetty myös joitakin Wiking-divisioonan yksiköitä, ja että tässä yhteydessä tehtiin sotarikoksia. Wikingin ja Nordlandin tiet olivat tässä vaiheessa eronneet.  "Nordland" kantoi vastuuta haastavista hyökkäys- ja torjuntataisteluista. Tämä tosiasia olkoot toiminnan moraalisen arvioinnin kiintopiste. Toisaalta koska yhtymän miesaineisto oli kirjava ja toimintaympäristö slaaveja alistava ja juutalaisia vainoava natsiorganisaatio, on "Nordland" voinut ainakin jossain määrin osallistunua  hajanaisiin sotarikoksiin esimerkiksi partisaaneja vastaan, mutta taistellessaan Berliinin tuntumassa "Nordland", osana muita saksalaisten joukkojen rippeitä, teki kaikkensa estääkseen vihollisen sotarikoksia ja ainakin pitkittääkseen siviiliväestön armonaikaa. Näihin vakaviin sotarikoksiin oli syynä Neuvostoliiton Puna-armeija, joka pyrki Berliiniin jatkaakseen sitä  laajaa ja raakaa sotarikosten aaltoa, joka oli noussut jo kaukaa Puolan, Unkarin ja Jugoslavian tietämiltä.

Berliiniä puolustivat kenttäarmeijan rippet, poliisit ja nostomiehet, keskenkasvuiset Hitler-Jugendin pojat ja Volkstrumin joukot.  "Nordlandin" toiminta tyrehtyi huhti- toukokuun vaihteessa 1945 muun vastarinnan hiipumisen lailla. Tämän jälkeen Puna-armeijan jalkoihin joutunut väestö jäi Berliinissäkin armotta  avuttomaksi ryöstösaaliiksi. Jos jotkut, esim. alankomaalaisista SS-miehistä, tässä vaiheessa vielä hengittivät, en ymmärrä miten kuuluminen joukkoihin voisi olla alankomaalaisenkaan oikeustajun mukaan myöhemmin rangaistava rikos. Suora osallistuminen sotarikokseen on tietysti toinen asia.

Suomalainen pataljoona siirrettiin takaisin kotimaahan ennen saksalaisten joukkojen perääntymistä Neuvostoliitosta. Näillä miehillä ei ollut osaa eikä arpaa mahdollisiin "Nordlandin" myöhempiin sotarikoksiin. Nordlandissa toimivat korkeissa asemissa mm. Franz Augsberger ja Fritz von Scholz. Sotarikoksista syytettyjen listoilla nimiä ei ole esiintynyt. Kun tausta on tämä, Ruotsin ja Suomen valitsema linja sodanajan SS-miehiä kohtaan on ollut kai oikeaan osunut.

Suomalaisista SS-miehistä on kertonut ilman omaa palvelukokemusta myös professori Mauno Jokipii kirjassaan   "Panttipataljoona" (1968). Tämänkään teoksen pohjalta arvioituna sotarikokset eivät kuuluneet suomalaisten tapoihin eivätkä suomalaiset edes olleet natsihenkisiä. Olihan suomalaisten alkutoiveena ollut palvella Wermachtin riveissä vanhan jääkäriperinteen mukaisesti, mutta Saksa päätti toisin.  

Erilaisissa SS-joukkojemme kuvauksissa välillä tähdennetään, etteivät SS-miehemme tehneet sotarikoksia eikä heidän tarvinnut edes todistaa "hirveyksien tekoja". Jotain  hämäryyttä on ilmeisesti jäänyt jäljelle, määrättyä  vaiettua tietoa kipeistä kokemuksista on kai kummitellut näärättyjen miesten muistissa - esimerkiksi mitä  näkivät suomalaiset SS-miehet Wiking-divisioona "Westland"- ja "Germania" - rykmenteissä jo sotakesänä 1941 - mutta suomalaisen SS-miehen kokokuva on pääpiirteiltään ilmeisesti jo valmistunut. Sotarikoksien kohdalla on tyydyttävä sanomaan summittaiseen tapaan, että "ikävät näyt" kuuluivat ainakin etenemisvaiheeseen kesällä 1941, mutta mahdollisesti vielä perääntymiseen, jolloin joukot toisen kerran kohtasivat läpikulkumatkalla taajaa siviiliasutusta. 

"Ikävät näyt" ovat ehkä koskeneet erityisesti juutalaisten kohtelua. Neuvostoliitossa murhattiin natsien toimesta kaiken kaikkiaan kolme miljoona juutalaista. Tämä on valtava määrä uhreja ja raivaus edellyttää runsaasti esityötä. Wermachtin oli esimerkiksi osallistuttava vuodesta 1941 alkaen Puna-armeijan vankien seulontaan, kun SS-yksiköt ottivat haltuunsa kaikki juutalaiset ja ilmeisesti useimmat komissaarit eli politrukit miehistän seasta. Aroilla suuret joukkoliikkeet näkyivät kauaksi ja teloituksia ei aina voitu eikä aina edes haluttu kätkeä. Tämän lisäksi on tapahtunut laajoja juutalaisasutusten tuhoamisia, pikateloituksia ym. Suomalaisten pitäisi marssia periaatteessa silmät liinalla sidottuna ja korvat tukittuina päästäkseen näkemästä ja kuulemasta  vainoja ja sotarikoksia. Oma osa-alueensa ovat myös erityiset verilöylyt, joiden on ollut pakko herättää huomiota Waffen SS-joukoissa. 

Entuudesta tunnetaan miten Lvovissan joukkomurhassa, 9. heinäkuuta 1941,    600 juutalaista murhattiin kostona SS-Infanterie-Regiment Westlandin komentaja Hilmar Wäckerlen kuolemasta. Tämä on ollut tavallaan myös Wiking-divisioonan asia, sillä Westaland-rykmentti kuului "Wikingiin". Tiedetään, että joukkomurhaan osallistui "eräitä" Wiking-divisioonan sotilaita. Näkikö joku flaamipainotteisen Westland- rykmentin suomalaisista tämän, tai oliko joukossa itse rikosta tekemässä? Entäpä rykmenttien "Germania" ja "Nordland" miehet? Liittyykö salaperäinen, Reenpään haastattelema vänrikki näihin tapahtumiin? Puhuuko hän jostain muusta vuoden 1941 sotarikostapauksesta tai - tapauksista. Miksi asioista ei ylipäänsä puhuta tarkasti ja suoran? Onko niin, että jos veteraanit olisivat paljastaneet kokemuksistaan kaiken, olisi heille käynyt (entistä) vaikeammksi kokea  sotaretki   oikeutetuksi?

Suomen SS-miehillä on vuonna 1955 perustettu tukijärjestö "Veljesapu-Perinneyhdistys r.y." Yhdistys on edelleen toiminnassa. Järjestöä edelsi v. 1944 lakkautettu "SS-Aseveljet ry." Yhdistyksen sivun laajaa aineistoluetteloa. Yhdistys valikoi tarkasti jäsenensä.


Luftwaffen sotarikosia 

Frampolin pommitus 13.9.1939 oli toisen maailmansodan ensimmäinen terroripommitus. Puolalaiseen, sotilaallisesti merkityksettömään ja täysin suojattomaan pikkukaupunkiin pudotettiin "tutkimusmielessä" 700 tonnia räjähteitä 125 keskiraskaan Dornier Do 17 -pommikoneen voimin. Ihmisjoukkoihin ammuttiin myös konekivääreillä. Kaupungin n. 3 000 asukkaasta kuoli n. puolet. Rakennuksista tuhoutui 90%. 

Saksan tappiot olivat toisessa maailmansodassa 5 500 000 sotilasta, 1 840 000 siviiliuhria ja 160 000 tuhottua juutalaista. Tappiot olivat 10,20% väestöstä.


Natsi-Saksan mytolologisia, salatieteellisiä ja psykologisia erityispiirteitä

Uuspakanuus ja natsismi. 1920-luvulla Saksassa vaikutti germaanisia juuria painottava uuspakanuuden haara, jota harrastivat mm. kenraali Erich Ludendorff ja hänen vaimonsa Mathilde. Liike sai valtoihinsa Varsovan gheton kansannousun yhdestä "nimikkäimmistä" kukistajista ja teurastajista Waffen SS-poliisijoukkojen Jürgen Stroopin. Mathilde Ludendorff sai Stroopin vakuuttumaan Saksan katolisen kirkon ja juutalais-kristillisen etiikan "mädännäisyydestä".  Stroop "oivalsi", että kristinusko on itseasiassa juutalaisten keksimä salaliitto muuta maailmaa vastaan. Stroop halusi nyt kääntyä vanhojen kunnon germaanisten jumalien puoleen. Hän oli saanut tarpeeksi siitä miten kristillinen moraali muka heikentää ihmistä tätä syyllistämällä. Stroop tunsi tarvetta olla vapaasti säälimätön ja kova, ja näitä psykopaatin ominaispiirteitä hän käytti sittemmin Varsovan kansannousua vastaan. Stroop ehkä kuvitteli muodikkaasti - nietzscheläisittäin - säälin olevan sairautta, mutta poti itse vakavaa persoonallisuuden vinoutumaa. 

Stroopin tavoin  monet muutkin sosiopaapit ja psykopaatit halusivat ja tahtovat edelleen elää "vapaasti" omantunnon rajoituksitta. Sosiaalinen yhteiskunta ei tällaista "vapautta" arvosta ja niin Stroopikin hirtettiin Varsovan gheton vuoden 1943  sotarikosista, puolalaisia koskevan murhan tilaamisesta, ja joukkomurhien tekemisestä.  Stroop tunnusti murhanneensa itse juutalaisnaisia ja lapsia, ja katselleensa toisten tekemiä murhia. Hän torjui käsitykset mahdollisesta omasta katumisestaan. Stroop pysytteli patologisen psykopaatin tavoin täysin tunteettomana. Jürgen Stroop hirtettiin klo Mokotów vankilassa 6. maaliskuuta 1952.


Natsi-Saksa ja islam

Jugoslaviassa partisaaneja vastaan taisteleva Waffen 13. SS-vuoristodivisioona, ns. Handschar, koostui lähes kokonaan Bosnian muslimeista. Upseerit olivat saksalaisia. Saksalaisia oli myös viestiyhteyksistä vastaamassa. Divisionaan kuuluin vielä jonkin verran katolisia kroateja. Muista SS-yksiköistä poiketen tälle yhtymälle sallittiin sotilaspappien käyttö. "Pastoreina" toimivat tietysti imaanit. Bosnian muslimeilla ja natseilla oli yhteinen vihollinen - juutalaiset - ja he vastustivat lisäksi serbejä. Bosnian SS-miehet syyllistyivät sotarikoksiin niin serbejä kuin juutalaisia kohtaan.

On erikoinen yksityiskohta, että ainoa uskonto, jonka natsit ottivat tavallaan liittolaisekseen, oli islam. Muutenhan  natsit tunsivat metafyysistä vetoimaa vain mytologiaa, mystiikkaa ja salatieteitä kohtaan. Jugoslavian myöhempää kehitystä, valtion hajoamista ja Bosnian sotaa ajatellen, ei varmaan ollut merkityksetöntä se, että yhdet taistelivat vaikeissa olosuhteissa natseja vastaan ja vapauttivat maan natseista mutta toiset taistelivat partisaaneja vastaan rikkaan natsi-Saksan aseistamina, vaatettamina ja palkkaamina. Saivathan SS-joukot esimerkiksi Suomen armeijaan verrattuna selvästi paremmat päivärahat.



JAPANIN ARMEIJAN SUORITTAMAT JOUKKOTUHOAMISET JA SOTARIKOKSET TOISESSA MAAILMANSODASSA


Nanjing

"Nanjingin verilöyly" - tarkemmin sanottuna 1) erittäin laajamittainen kaupungin hävitys 2) siviiliväestön joukkotuhoaminen 3) ja sen äärimmäinen terrorisoiminen, kuuluu maailman sotahistorian julmimpiin tunnetuihin sotarikoksiin. 

Tapahtumat käynnistyivät 13.12.1937 Japanin jalkaväkijoukkojen 10. armeijan muodostelmien työntyessä vallatulla Kiinan maaperällä suureen Nanjingin kaupunkiin, jota ei oltu tyhjennetty siviiliväestöstä. Lähistöllä oli myös varmistamassa japanilainen laivasto-osasto. Viimeiset, epäjärjestyksessä liikkuneet kiinalaisjoukot työnnettiin edellä kaupungista tai tuhottiin vaikeuksitta.

Valtausta seurasi kuusi viikkoa kestänyt siviiliväestön terrorisointi. Ryöstäminen, polttaminen, raiskaaminen, murhaaminen ja kiduttaminen uhkasivat ja kohtasivat asukkaita jatkuvasti. Kukaan ei voinut olla varma turvallisuudestaan missään. Väkivalta kohdistui myös vankeihin. Terroriviikkojen kuluessa tuhottiin 150000-300000 ihmistä. Kaupunkiin jäi  joitakin länsimaalaisia henkilöitä -  kuten kristitty lähetystyöntekijä John Makee - raportoimaan tapahtumista. Osa terrorista kohdistui myös länsimaalaisiin ihmisiin.

Tokion sotarikostuomioistuimen arvion mukaan ainakin 20000 naista raiskattiin. Ei ollut väliä oliko uhrina pieni lapsi, neitokainen, kypsä nainen tai vanhus.  Uhreja etsittiin jopa järjestelmällisesti, talo talolta läpikäyden. Monet raiskattiin toistuvasti, jotkut myös  silvottiin ja eräät tapettiin lopuksi. Naisia kidutettiin tai tapettiin teräasein ja esinein sukuelinten kautta. Sadistinen kohtelu ulottui jopa pieniin poikiin. Perhettään tai palvelusväkeään suojelevat miehet tapettiin. Japanin keisarillisen armeijan 10. armeijaan kuuluneiden sotilaiden pirullisiin piirteisiin kuului myös pakoittaa siviiliväestöä insestiin ja munkkeja raiskauksiin. Kaikkien Nanjingin raportoituja tapahtumia en voi tähän kirjoittaa. Japanin keisarikunta astui rikoksillaan ihmisyyttä vastaan kaikkien sivistyneiden valtioiden ulkopuolelle ja nämä sotilaat samalla myös ihmisyyden ja ihmiskunnan ulkopuolelle. 

Keisarillisen armeijan 10. armeijan komentava upseeri oli kenraali Heisuke Yanagawa. Esikuntapäällikkönä toimi kenraalimajuri Moritake Tanabe. Ennen kaupungin valtausta keisarillisen perheen jäsen, joukkojen väliaikaiseksi komentajaksi noussut prinssi Yasuhiko Asaka tapasi molemmat komentavat upseerit.  On esitetty, että Asaka itse antoi määräyksen kaikkien vankien tuhoamisesta. Jotkut taas väittävät, että everstiluutnantti Isamu Cho järjesteli asian prinssin selän takana. Asakalla olisi kumminkin ollut mahdollisuus lopettaa alkanut joukkotuhoaminen. Merkittävä osa sotarikoksista tapahtui ilmeisesti ennen kuin aiemmin joukkojen johtajana toiminut ja  Asakan kanssa samassa armeijamuodostelmassa palveleva, sairauden vuoksi johdosta vetäytynyt kenraali Iwane Matsui saapui 17.12. miehitettyyn kaupunkiin. Hänen tiedetään kieltäneen etukäteen siviiliväestön tuhoamisen ja ryöstelyn. Matsui oli myös jo aikaisemmin osoittanut huolenpitoa kiinalaisia pakolaisia kohtaan. Asaka oli silti tuolloin korkeammassa operaatiovastuussa Matsuin sijasta eikä hänellä ollut  entistä toimivaltaa joukkojen komentajana. On arvioitu, että Matsuin saapuminen paikalle vähintään hillitsi joukkojen myöhempää toimintaa. Ehkäpä Matsuin myös haluttiin pysyvän ainakin määrätyn ajan poissa kaupungista, koska hänen asenteensa väärinkäytöksiin tiedettiin etukäteen.  

10. armeija lakkautettiin virallisesti 14.2.1938 ja divisioonat liitettiin osaksi muuta Japanin keisarillista armeijaa. Osa joukoista tuhoutui sittemmin täydellisesti viimeistään vuoden 1945 kuluessa. Matsui jäi  armeijasta eläkkeelle heti joukkotuhon jälkeen. Prinssi Asaka vedettiin suorista sotilastoimista takaisin kotimaahansa mutta hän toimi vuoteen 1945 asti Japanin Korkeimman Sotaneuvoston jäsenenä.

Iwane Matsui sai sodan jälkeen kuolemantuomion osallisuudesta Nanjingin tapahtumiin. Tokion oikeudenkäynnissä Matsui torjui käsitykset järjestelmällisestä joukkotuhoamisesta mutta hän myönsi olevansa tietoinen joukkojen satunnaisista sotarikoksista. Vaikka monet eivät pidä Matsuita syypäänä joukkotuhoon, myöhemmin hänen on ainakin arvioitu tehneen joukkotuhoamiseen johtaneeseen huomattavia taktisia virhearvioita, kuten esimerkiksi erityisen suuren sotilasjoukon laskemisen yhtä aikaa kaupunkiin.  Syytettyjen joukkoon kuului myös kenraali Hisao Tani. Tani tuomittiin kuolemaan Nanjingin sotarikosoikeudenkäynnissä. Eversti Isamu Cho oli ennättänyt päättää itse päivänsä Okinawalla saaren valtauksen yhdeydessä.

Prinssi Yasuhiko Asakaa (1887-1981) ei voitu koskaan syyttää sotarikoksista keisarilliselle perheelle myönnetyn koskemattomuuden takia.  Häntä vain kuultiin tai kuulusteltiin tapahtumien johdista. On erikoista, että sotarikoksesta kantoi koko vastuun sairastamaan väistynyt komentaja, mutta komentovastuussa oleva aktiivi upseeri selvisi ilman mitään rangaistusta. Keisarillisen perheen koskemattomuuden takana oli diplomaattinen ratkaisu Japanin ja sitä vastaan sotineiden maiden, ilmeisesti erityisesti USA:n kesken.

14.10.1947 Asaka ja kaikki hänen lapsensa menettivät keisarillisen perheen etuoikeudet ja jäivät ns. tavallisiksi kansalaisiksi. Asaka - kääntyi yllättäen katoliseen uskoon v. 1951 ensimmäisenä vanhan keisariperheen jäsenistä. Oliko osasyynä etsiä sovitusta menneille?

Mantsuriaan jäi jäljelle  jonkin verran myös japanilaisten uudisasukkaiden orpolapsia. Heitä oli kaikkiaan n. 5000. Heitä nimiteltiin "pieniksi japanilaisiksi demoneiksi" ja "Japanin vakoilijoiksi". Kulttuurivallankumouksen ajan Kiinassa heitä ammuttiin, puukotettiin pistimillä ja joukkoraiskattiin "Maon opetuslasten" toimesta. Kaikki nykyajan Kiinan pahimmat rikokset ihmisyyttä vastaan ovat ilmeisesti liittyneet tähän Maon "valistusaikaan"


Manillan verilöyly v. 1945

Filippiineillä menehtyi v. 1945 helmikuun ja maaliskuun välillä 100 000 siviiliä ns. Manilan verilöylyssä. USA:n armeija ja eräät muut Japania vastaan sotivat joukko-osastot ajoivat alakynnessä yhä vastarintaa tekeviä Japanin armeijan sotilaita kohti katkeria lopputaisteluja. Japanilaiset joukot potivat pahaa sotaväsymystä ja yleistä turhautumista. Nämä joukot koostuivat kahdesta aselajista, keisarillisen armeijan 4000 jalkavän miehestä ja merijalkaväen sotilaista, joita oli 15 000 miestä. Kaupungin puolustusta johti amiraali Sanji Iwabuchi. Hän oli saanut esimiehiltään ohjeen vetäytyä taistelutta Manilasta, mutta amiraali tunsi yhä häpeää menetettyään aikaisemmin taistelulaiva Kirishiman. Amiraali ei nähtävästi kantanut juuri huolta siviiliväestöstä eikä toivottomaan puolustautumiseen tuomituista sotilaistaan. 

Kaupungissa piilotteli taistelun keskellä 1000000 siviiliä.  Esitetään, että japanilaisten epätoivoisuus ja aggressio purkautui tässä vaiheessa Manilan väestöön. Toisaalta japanilaiset joukot tappoivat väestöä aikaisemmin Kiinassa, vaikka menestyivät hyvin sotatoimissaan. Joka tapauksessa japanilaisten väkivalta iski paikkoihin, jonne suojattomat ihmiset mielellään pakenevat - kouluihin, sairaaloihin, luostareihin ja kirkkoihin.

Japanilaiset päättivät kohdella kaikkia äärimmäisinä vihollisinaan. Seurasi kertaus Japanin armeijan aikaisemmista sotarikoksista: ryöstelyä, polttamista, silpomisia, raiskauksia ja murhia. Raha, ruoka ja arvoesineet hävisivät. Kaikenikäisiä siviileitä ja tietysti myös saatuja sotavankeja tapettiin kaikin tavoin, ampumalla, pistämällä, hakkaamalla, työntämällä kranaatteja suojakuoppiin ja hautaamalla elävältä räjäytyksistä selvinneet. Ihmisiä teljettiin koteihinsa ja kodit sytytettiin palamaan. Vankeja potkittiin päähän ja heidän kasvojaan poltettiin tietojen kiristämiseksi. Japanilaisilla sotilailla oli tukalasta tilanteesta huolimatta halua, aikaa ja motivaatiota kiusata filippiiniläisiä perusteellisesti. Miehiä kerättiin suuremmiksi ryhmiksi sitomalla heidät yhteen. Sitten heidät teloitettiin eri tavoin. Naisista saatettiin koota jopa sadan ryhmiä, jotka sitten toimitettiin japanilaisyksikköihin "lohtunaisiksi" eli seksiorjiksi.

Japanilaiset sotilaat lahtasivat Punaisen ristin keskustoimistossa potilaita, lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Terrori-isku tähän toimistoon tapahtui siten, että muuan sotilaspartio tunkeutui rakennukseen ja rupesi ampumaan ja pistämään kaikkia käsien ulottuville osuvia uhreja. M. Farolan piilouduttua pöydän alle japanilainen sotilas ampui kaksi laukausta häntä päin, mutta luodit vain ohittivat hänen jalkansa. Sen jälkeen sotilas ampui nuoren äidin, hänen 10 päivää vanhan vauvansa ja perheen isoäidin Juan P. Juanin. 

Helmikuun alkupuolella yli sata pakolaista teloitettiin Vapaamuurarien temppelissä. Kaupungissa tehtiin paljon sotarikoksia eri paikoissa. Seuraavassa mainitaan vain osa tapahtumista virallisiin lähteisiin viitaten.

Fort Sandiagon vankila-linnoituksesta löytyi 6.2. amerikalaisten etsinnöissä aluksi 400 ruumista. Kuolleet olivat menehtyneet pistimen iskuihin, ampumahaavoihin tai nälkään.  Sitten löydettiin myös 50 ruumista, joilla kaikilla olivat kädet sidottu taakse. Tämän lisäksi jokaisessa sellissä odotti jokin järkyttävä näky kuten täysin mädäntyviä ruumiita. Tuberkuloosista kärsineet 58 kuollutta olivat koottu yhteen. Heitä oli ruokittu hyönteisillä ja juotettu virtsalla. Kaiken kaikkiaan uhreja on laskettu olleen 600-3000 lähteestä riippuen.

La Concordia Collegessa menehtyi 8.2. klo 14.30 n. 2000 pakolaista japanilaisten räjäytettyä katon. Partiot surmasivat katon tuhoutumisesta selvinneet "onnekkaat".

9.2. japanilaisjoukot leikittelivät julmalla tavalla pakolaisten kanssa St. Paul Collegen kappelissa. Ystävällisyyttä teeskennellen he jakoivat riisiä, viiniä ja makeisia pakolaisille. Kun kaikki olivat kerääntyneet sopivasti suuren ja painavan kattokruunun alle, japanilaiset suistivat sen ruokailevan joukon päälle murskaten kuoliaaksi ja haavoittaen useita. Halli syttyi lopuksi tuleen.

Japanilaiset tukeutuivat 9.2. Vincentian Central Houseen, sitoivat kuusi pappia ja tuntemattoman määrän kiinalaisia, ja johtivat kulkueen lähelle Estero de Baleten pankkia ja teloittivat joukon konekivääritulella ja pistimin. 

10.2. German Club. Varhain aamulla katto syttyi tulituksessa ja paksu savu tukehdutti pakolaisia, joita oli rakennuksessa n. 100 ja lähituntumassa 1500. Syntyi paniikki. Saksalaisen klubin johtaja Ohaus vetosi japanilaisiin sotilaisiin avun saamiseksi. Japanilaisten joukkojen eteen polvistui naisia pienine lapsineen - kaikki apua anomaan. Japanilaiset sotilaat viskasivat vauvat syrjäät, tappoivat lapset pistimin ja raiskasivat naiset.

12.2. tunkeutui japanilainen upseeri yhdessä 20 sotilaan kanssa katoliseen De La Salle Brothersien koulutuskeskukseen. Koulua piti taistelun keskellä turvapaikkanaan 70 siviiliä, joista 30 oli naisia tai nuoria tyttöjä. Eräässä toisessa lähteessä mainitaan hieman pienempi kokonaislukumäärä. Japanilaiset sulkivat pakolaiset koulun kappeliin ja kävivät heidän kimppuunsa leikellen, survoen pistimillä tai ampuen. Jotkun jäivät virumaan maahan verta vuotaen mutta vain haavoittuen. Kuoleviakaan naisia ei jätetty rauhaan. Sotilaat raiskasivat heitä, jos vereltä pystyivät. Osa surmista tapahtui rakennuksen muissa huoneissa. Pakolaisjoukosta jäi henkiin kymmenen, heidän joukossaan yksi yhteisön veli. Tämä johtui osaksi kappelista itsestään. Murhaajat yrittivät polttaa kappelin jälkeensä mutta se oli valmistettu kestävistä materiaaleista eikä palanut; kappeli kuuluu harvoihin Manilan tuhosta säästyneisiin rakennuksiin. Veljeskunta menetti helmikuussa kaiken kaikkiaan  16 jäsentä, joukossa 10.2. siepattu johtajansa Brother Egbert Xavier (irlantilaissyntyinen William Kelly). Veljien lisäksi tapettiin kolme koulun työntekijää ja useita oppilaita.

Moretta Houseen 18.2. murtautuneet japanilaisjoukot tapasivat n. 40 siviiliä. He jakoivat ihmiset kahteen ryhmään sukupuolen mukaan. Naiset he raiskasivat ja tappoivat, jos nainen uskalsi vastustaa raiskaamista. Miesten ryhmään heitettiin käsikranaatteja. Lopuksi talo poltettiin. Moreta House sijaitsi ennen Isaac Peral Streetillä (nykyisin YK Avenue). 

19.2. japanilaiset sotilaat ajoivat pakolaisia Cathedral Churchiin (Front of Manilla Cathedral) ja heittivät tämän jälkeen sisälle käsikranaatteja tuuletusaukoista. Uhreja oli n. 125 ja heistä 37 pappeja.

21.2. San Juan de Dios Hospital ja Quenzon Institute. Japanilaissotilaat tappoivat potilaat soihdun valossa pistimin yksi kerrallaan. 

Siviiliväestön tappaminen saattoi jatkua pitkään Manillan puolustuksen osittaisen menestyksen vuoksi. Japanilaiset pureutuivat taistelemaan käyttäen taitavasti hyväksi maastoa. Vainojen lisäksi siviilejä kuoli  tuhansittain taistelevien joukkojen ristitulessa ja tykistöiskuissa joskin USA ei käyttänyt täyttä tulivoimaa juuri siviiliuhrien pelossa. Japanilaiset menettivät kaatuneina n. 16 000 sotilasta ja kunniastaan arka amiraali teki komentopaikassaan 26.2. itsemurhan ennen edessä odottavaa antautumista. Hän valitsi perinteisen, hitaan harakirin sijasta nopean kuoleman käyttämällä itsetuhonsa välineenä käsikranaattia.

Kenraali Tomoyuki Yamashita tuomittiin sodan jälkeen kuolemaan osallisuudesta Manillan ja yleensä Filippiinien tapahtumiin. Hän kertoi, ettei kyennyt pitämään joukkojaan loppuvaiheessa riittävästi valvonnassaan mm. viestiyhteyksien katkeilun takia. Yamashita oli aikaisemmin osoittanut suoraselkäisyyttä toimimalla ripeästi ryöstelyä vastaan ja mm. pyytämällä anteeksi Alexandran sairaalan eloon jääneiltä potilailta. Sotilasairaalan potilaisiin ja henkilökuntaan kohdistunut joukkomurha tapahtui Signaporessa 14.2.1942. Sitä edelsi valkoista lippua kantaneen brittiläisen luutnantin murhaaminen pistimellä.



Muita sotarikoksia ja joukkotuhoja


Nanjing ja Manilla ei ollut ainoa tapaus Japanin sotarikoshistoriassa.  Vuosien 1937 ja 1945 välillä arvioidaan murhatun kuusi miljoonaa - joidenkin mukaan jopa 10 miljoona - ihmistä. Mukana ovat kiinalaisiin, indonesialaisiin, korealaisiin ja filippiiniläisiin kohdistuneet iskut. Siviileitä tapettiin mm. hautaamalla heitä elävänä. Sotavankien teloittamista tapahtui toistuvasti. Vankeja käytettiin orjatyön lisäksi maalitauluina. Heitä ammuttiin tai survottiin pistimillä hengiltä. Yleistä oli myös mestaaminen miekalla, ja tässä lajissa japanilaiset sotilaat myös kilpailivat keskenään. Japanilaiset harrastivat toisinaan kannibalismiakin. He nimittäin saattoivat syödä vankejaan. Japanin tiedetään käyttäneen vankeja hyväkseen myös lääketieteellisissä kokeissa muistuttaen töiltään jo natsi-Saksan tapoja.  Myös suuria paikallisia joukkotuhoja toteutettiin sodassa myöhemminkin. 

Singaporessa järjestettiin v. 1942 Sook Shingin joukkotuho 18.2.-4.3. välillä. Japanilaiset alkoivat seuloa väestöstä systemaattisesti ei-toivottuja kansalaisia. Palvelusikäisiä miehiä koottiin seulantakeskuksiin. Tutkimusta läpäisemättömät tapettiin. Teloitettujen tarkkaa määrää ei tunneta tai siitä on ainakin ristiriitaisia väitteittä.  Uhrien määrä on haarukoitavissa  kymmenissä tuhansissa. Sodan jälkeen rikoksesta syytettiin useita japanilaisia virkamiehiä ja eräitä sotilaita. Kiinni saaduista henkilöistä hirtettiin Saburo Kawamura ja Masayuki Oishi. Loput saivat vankeustuomioita. Tuhotoimissa keskeisenä upseerina toiminut eversti Masunobu Tsuji pakeni heti sodan päättymisen jälkeen Thaimaaseen, palasi Japaniin ja kirjoitti bestselleriksi nousseen teoksen. Myöhemmin hän katosi Laosiin ja hänen arvellaan kuolleen 1960-luvun alkupuolella Laosin taisteluissa.

Koreassa japanilaiset joukot pakoittivat historian tutkijoiden mukaan armeijan seksiorjiksi arviolta 200 000 naista. Tämä on yksi suurimmista  seksirikoksia naisia vastaan koko maailmassa, kenties suurin.

Sodan kuluessa moraalisesti pahoin ryvettynyt ja köyhtynyt Japani rupesi hitaasti lähentämään suhteitaan entisiin vihollisiinsa. Japani sopi sotakorvauksista Burman kanssa v. 1954 ja Filippiinien osalta 1956. Indonesiaan sopimus tehtiin kaksi vuotta myöhemmin. Rauhansopimus kommunistisen Kiinan kanssa solmittiin vasta v. 1978. 

Japanin entinen pääministeri Tomiichi Murayama  allekirjoitti v. 1995 julkisen anteeksipyynnön Japanin tekemistä sotarikoksista. Kaikki häntä sittemmin seuranneet pääministerit ovat vahvistaneet anteeksipyynnön.  "Pahoilla olon trendi" on kumminkin kääntymässä Japanissa. Pääministeri Abe on lehtitietojen mukaan antanut ymmärtää, ettei hänen hallituksensa ole tarkasti katsoen aivan kokonaan v. 1995 anteeksipyynnön takana.

Japanissa on kritisoitu sitä, että dokumentteja tapahtumista on liian vähän, ja että kaltoin kohdellut naiset valehtelevat tapahtumista Japanin vahingoksi. Tähän voitaisiin vastata, että ikäviä kertomuksia olisi toki vielä enemmän, ellei suurta osaa lapsista, tytöistä, naisista ja vanhoista naisista olisi murhattu raiskauksien päätteeksi tai niiden kuluessa. 

Kiina on vastannut kehitykseen julkaisemalla juhlapäivät Japanin sotatappiolle ja sotien uhreille. Nämä päivämäärät ovat 3.9. ja Nanjingin tapahtumia muistellen 13.12. Japanissa ollaan närkästyneitä Kiinan vastavedosta. Anteeksipyyntö ei ole ehkä koskaan lähtenyt liikkeelle tarpeeksi syvältä Japanin sydämestä. Päivänpolitiikan hyödyt ja haitat ovat voineet olla tärkeämpi syy. Kenties japanilainen yhteiskunta ei ole voinut vieläkään kunnolla tiedostaa ja moraalisesti käsitellä sotaa ja siihen kuuluvia vastuukysymyksiä.

Japani menetti toisessa maailmansodassa kuolleina n. 2000000 sotilasta ja 600000 siviiliä. Kuolleiden määrä on 3,6% vuoden 1939 väestölukuun verrattaessa.




NEUVOSTOLIITON SOTARIKOKSIA ENNEN TOISTA MAAILMANSOTAA


Sotavangin julma kidutus ja murha. "Omat koirat purivat"


Toivo Antikainen oli muuan suomenpetturi, joka jo 1920-luvulla, suomalaisten ja karjalaisten yhteisen ns. Vienan sotaretken torjunnassa toimi hiihtopataljoonan komentajana. Hänen alaisistaan suuri osa oli v. 1918 Neuvostoliittoon paenneita punakaartilaisia. Antikaisen joukko vangitsi nuoren karjalaisen Antti Marjoniemen. Hän kiristi mieheltä tietoja ja kun ei niitä saanut, ajoi Antikainen suojattoman vankinsa pistimellä uhaten nuotioon. Marjoniemen kerrotaan palaneen kuoliaaksi. Antikainen luikki Suomeen ja hänet vangittiin v. 1934 murhasta ja valtiopetoksesta epäiltynä. Häntä syytettiin myös kannibalismista Marjoniemen tapauksen yhteydessä(!) Antikainen tuomittiin elinkautiseen vankeuteen murhasta ja maanpetoksesta, mutta Suomen talvisodan jälkeen hänet luovutettiin Neuvostoliittoon, jossa hän kuoli lento-onnettomuudessa v. 1941. Sotavangin murhaaja oli tervetullut Neuvostoliittoon mutta hänen onnensa ei kestänyt kauan.



NEUVOSTOLIITON SOTARIKOKSIA TOISESSA MAAILMANSODASSA SUOMEA VASTAAN


Suomen talvisota ja Mainilan laukaukset


Iltapäivällä 26.11.1939 Neuvostoliitto ampui Karjalan Kannakselle, omalle puolelleen rajaa, vähintään neljä kranaattia. Ampuminen keksittiin iskuäänten perusteella rajavartioyksikössä n. klo 14.45 Suomen aikaa. Havaitsijoina toimiat rajavartiosotamiehet Martti Mäkelä ja Onni Savolainen. Vartiomiehet lähtivät maastotiedusteluretkelle. Savolainen näki tuoreita räjähdyskuoppia Neuvostoliiton puolella rajaa. Kuopille tuli joitakin venäläisiä sotilaita, jotka tarkastivat nopeasti osuma-alueen ottamatta mukaansa mitään näytteitä. Myöhemmin on Ohto Mannisen toimesta arveltu kranaattien olleen heittimien eikä tykkien ampumat. Mannisen mukaan Leningradin  puoluejohtaja Andrei Zdanovin asiakirjoista voidaan ainakin syystä epäillä, että Neuvostoliitolla oli aikomus käyttää NKVD:n joukkoja viemään vankeja kranaattien alle uhreiksi. Vahvistusta henkilöuhreista ei ole silti koskaan saatu, joten jos jokin tällainen suunnitelma oli olemassa, sitä ei toteutettu. Vielä saman päivän kuluessa Neuvostoliitto lähetti nootin, jossa kerrottiin Suomen ampuneen seitsemän tykistökranaattia Neuvostoliiton puolelle. Tykistöisku muka surmasi Neuvostoliiton  neljä sotilasta. Nootissa käskettiin Suomea vetäytymään rajan pinnasta. Tosiasiassa suomalainen tykistö oli jo nyt niin kaukana iskualueelta, ettei se olisi ulottunut Mainilaan saakka. 

Juuri Mainilan laukausten pohjalta Neuvostoliitto väitti Suomea talvisodan aloittajaksi. Neuvostoliitto järjesti kaksi päivää myöhemmin vielä uuden näytöksen, joka tunnetaan nimellä "Pummangin provokaatio." Tässä yhteydessä Neuvostoliiton joukot kaappasivat rajavartijoita Neuvostoliiton puolelle väittäen, että suomalaiset olisivat ensin hyökänneet.


Suomen talvisodan varsinainen aloitus. Terroripommitukset


Suuren Neuvostoliiton hyökkääminen valtavin sotavoimin pieneen, puolueetomaan Suomeen oli kai jo itsessään varsin moraaliton teko. Neuvostoliitto aloitti sodankäynnin 30.11.1939 kaiken lisäksi yllätysiskuilla ja jopa ilman sodanjulistusta siviilikohteisiin. Ensimmäisen päivän aikana Neuvostoliiton pommikoneet hyökkäsivät Suomessa 16 paikkakuntaa vastaan.

Helsingin ylle keskiraskaat SB-2 -pommituskoneet ehtivät klo 9.20. Ensimmäiset pommit putoilivat Santahaminaan, Malmille, Pasilan ratapihalle ja Tikkurilaan. Toinen lentue iski klo 10.35, mutta ilmatorjunta pudotti yhden koneen ja hajoitti torjuntatulella muodostelman jolloin pommit päätyivät epätarkasti mm. erityisesti Santahaminan suuntaan. "Rauhanajan" kolmas punakoneiden aalto löi Helsinkiä vasten klo 15.00-16.20 välillä. Nyt pommit osuivat kantakaupungin seudulle, Hietalahden ja Kampin linja-autoaseman väliselle alueelle. Osumia saivat Teknillinen korkeakoulu, Neuvostoliiton silloinen (tyhjennetty) suurlähetystötalo Bulevardin varrella ja Maanviljelijäin maitokeskuksen talo. Seuraavana päivänä pommitus uusittiin. Kahden päivän pommituksissa kuoli Helsingissä 91 henkeä ja loukkaantui vaikeasti 36 henkilöä. 

Helsingin rauhanaikaiseen lentohyökkäykseen pääasiassa siviilikohteita vastaan osallistui mm. "Punalippuisen Itämeren laivaston 8. Prikaatin 57. Pikapommituslentorykmentti." Hyökkäystä johti kapteeni Vasilj Rakov.

Pommikoneiden on raportoitu ampuneen Suomessa pommituksien yhteydessä myös ilmamaalien torjuntaan tarkoitetuilla konekivääreillään siviiliuhreista välittämättä maastokohteisiin. 

Koko talvisodan kuluessa Neuvostoliitto hyökkäsi Suomen kotialueelle 2726 kertaa, ja pudotti n. 55000 räjähdepommia ja 41000 palopommia. Sen sijaan Suomessa, jossa oli ainoastaan yksi pommitusrykmentti, annettiin Seppo Jyrkisen mukaan pian talvisodan alkamisen jälkeen käsky olla pommittamatta Neuvostoliiton kaupunkeja tai muita, puhtaasti siviilikohteita. Suomi ei halunnut käydä "tarpeetoman raakaa sotaa". Ilmavoimiemme gentlemannit kävivät ensimmäisen maailmansodan aikaista herrasmiessotaa, vaikka vastapuolella oli jo siirrytty ilmasodan historian toiseen vaiheeseen, terrori-iskuihin, mikä alkoi itseasiassa jo Espanjan sisällissodassa ja Abessinian pommituksissa.

Suomen pommituksissa kuoli (välillä 30.11.1939-13.3.1940)   936 henkeä, haavoittui vaikeasti 540 ja lievemmin 1 300 henkilöä. Koneet tuhosivat 2000 taloa ja vaurioittivat 4700 taloa.  Vahinkoja vähensivät evakuoinnit, pommisuojat, tehokas it-tuli ja harvalukuisten suomalaisten torjuntahävittäjien menestyksekäs lentotoiminta.

Vaikka Neuvostoliitto aloitti itse sodan Suomea vastaan ja vielä ilman sodanjulistusta ja tuhosi Suomea eri tavoin huomattavassa määrin, se ei ole koskaan pahoitellut tekoaan saati maksanut korvauksia edes yhden mökin osalta. Sen sijaan Suomi joutui maksamaan talvisodan päätyttyä korvauksia Neuvostoliitolle, luovuttamaan maa-alueita ja mm. arvokasta sotamateriaalia kuten suurin ponnistuksin aikanaan kustannetun panssarilaivan (ns. taskuristeilijän).


Talvi- ja jatkosodan yleisiä sotarikosia


Talvisodan tapaan Neuvostoliiton pommikoneet jatkoivat myöhemminkin terroriluonteisia iskujaan siviilikohteisiin. Erityisen huolestuttava oli tilanne Helsingin osalta helmikuussa 1944. Silloin kaupunkiin kohdistettiin Euroopan tuhoisista ilmaiskuista opitulla tavalla laaja isku, joka toteutettiin kymmenen vuorokaudein välein yhteensä kolmena yönä. Helmikuun suuressa yöpommituksissa toteutettiin 2121 pommituslentoa. Sotakoneet pudottivat n. 15 000 pommia. Laskettiin, että tämän määrän olisi pitänyt raunioittaa Suomen pääkaupunki "Euroopan malliin".  Helsingin voimakas, tutkajohtoinen ja tehokkaalla valonheitintyöllä tuettu ilmatorjunta ampui tehokkaita sulkuja ja ajoi pommikoneita pakosalle pommitusreiteiltään. Neuvostoliiton koneita pudotettiin 20 kappaletta. Näin ainoastaan 530 pommia putosi varsinaiselle kaupunkialueelle. Terrorihyökkäyksissä kuitenkin kuoli 146 henkilöä ja 346 haavoittui. Rakennuksista tuhottiin 109 ja vaurioitettiin yli kolme sataa. 

Koko jatkosodan aikana ilmatorjuntajoukot ampuivat alas yhteensä 1031 punakonetta ja merivoimien torjuntapatterit 75 lentokonetta.

Puna-armeijan harrastamat yleisimmät sotarikokset sotien aikana olivat raaka käyttäytyminen haavoittuneita ja vankeja kohtaan, pahoinpitelyt, kidutukset, ja teloitukset. Kiihkeäluontoiset venäläiset purkivat rajun taistelun aiheuttaman pelkonsa ja suuttumuksensa toistuivasti vankeihin, haavoittuneisiin, jopa kuolleisiin suomalaisiin. Tällainen terrori ei ollut kumminkaan järjestelmällistä vaan  satunnaista eivätkä kaikki paikallaolijat sellaiseen  yhtyneet. Etenkin Suomen talvisota jätti käskytettävän "punarivimiehen" aatteellisesti kylmäksi toisin kuin sota natsi-Saksaa vastaan.

Vaikka Puna-armeijan sotilaan slaavilaisessa luonnossa saatettiin toisinaan tuntea sääliäkin suomalaisia kohtaan, kivääriluodeissa käytettiin sen sijaan sopimusten vastaisesti yleisesti räjähtäviä päitä, jotka aiheuttivat tarpeetonta tuhoa ja kärsimystä.  Ajoneuvoja hävitettiin Punaisen Ristin tunnuksista piittaamatta. Siviiliväestön koskemattomuutta ei kunnioitettu. Toisaalta Neuvostoliiton sodankäynnissä harrastettiin piittaamattomuutta ja erilaista väkivaltaa myös omia joukkoja kohtaan. Neuvostoliitto ei kunnioittanut rivimiehiään vainajinakaan. Kun suomalaiset koettivat saada pelastetuksi myös kaatuneet vainajansa, saattoivat venäläiset litistää kuolleensa surutta tankkiensa telaketjujen alle.



Murhat, raiskaukset ja tuhotyöt Suomen puolella 


Suomalaiset siirsivät pääsääntöisesti siiiliväestön pois etenevän Neuvostoliiton joukkojen jaloista. Siksi Suomessa ei tavallisesti syntynyt tilannetta, jossa suomalaiset siviilit joutuvat suojatta kosketuksiin "Puna-armeijan" tai NKVD-joukkojen kanssa.  Korpikylien vartiointi oli kumminkin vaillinaista, jopa paikoin laiminlyötyä.

Venäläiset partisaanit tekivät sodan aikana useita väkivaltaisia retkiä linjojen välistä syvälle Suomen puolelle vuosina 1941-1944. Näiden retkien kuluessa tapahtui väistämättä sotarikoksia siviileitä kohtaan. Esimerkiksi Savukosken Kuoskussa partisaanit murhasivat syyskuussa 1941 seitsemän ihmistä.

"Eteenpäin" (Vperjod) osaston johtaja Bondjukin toimi 17.8.-30.9.1942 välisenä aikana Repolan-Ylätuulivaaran-Rääkkylän alueella. Osasto oli vastuussa mm. 24.9. tehdystä Viiksimon iskusta, jossa viiksimolaisia surmattiin kahdeksan asukasta, joukossa kuusi vuotias Tauno Heikkinen ja 18-vuotias Anna Heikkinen. 

Kaikkien partisaanien tappamien siviilien määrää ei ole voitu tarkasti selvittää. Monet hyökkäykset oliva nopeita yllätysiskuja heikosti varustettuihin kohteisiin eli vailla kunnon suojaa oleviin korpikyliin ja - taloihin. Murhattujen siviilien lukumääräksi on arvioitu 150-170 henkeä eri puolella Suomea.

Partisaanit toimivat Neuvostoliiton kommunistisen puolueen alaisuudessa, ne aseisti Neuvostoliiton vakinainen armeija ja joukkoja avusti Neuvostoliiton rajavartiojoukot. Joukoissa oli mukana poliittisia komissaareja. Neuvosto-Karjalassa kommunistista puoluetta luotsasi sodan aikana puoluesihteerinä Gennadi Kuprijanov. Hänen kantojaan partisaanisodasta ei tunneta tarkemmin, mutta häntä on kuvattu aatteiltaan idealistiksi, joka koetti Karjalassa suojella suomalaista väestöä.

Erääksi merkittäväksi partisaanitoiminnan taustavaikuttajaksi on mainittu Juri Andropov.  Partisaanit liikkuivat n. 70-80 osastoissa, joissa oli mukana n. 10% naisia. Partisaanisota aloitettiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen määräyksestä 22.6.1941 Saksan suurhyökkäyksen käynnistyttyä.

Kommunistisen puolueen evästys partisaaneille: 

”Viholliselle on luotava sietämättömät olot. On häirittävä viestiyhteyksiä, kuljetuksia sekä kaikkea toimintaa. Taistelussa saksalaista fasistia vastaan ei ole mitään sijaa passiiviselle toiminnalle. Vihollinen on aina etsittävä ja tuhottava. Sille ei saa antaa yön eikä päivän rauhaa. Vihollisia on tapettava kaikkialla, missä niitä tavataan. On tapettava millä vain, kirveellä, viikatteella, rautakangella, talikolla tai puukolla. On hyökättävä lentokentille, poltettava lentokoneet ja tapettava lentäjät. Vihollisen tuhoamiseksi ei saa kaihtaa keinoja!


KURISTAKAA, LYÖKÄÄ, POLTTAKAA JA MYRKYTTÄKÄÄ FASISTIN KONNAT!”

Näistä kommunistin sanankäänteistä tulee lukijan mieleen kai herkästi nykyajan islamilainen terrorismi ja erityisesti ISIS.


Seitajäri ja Loka


Seitajärvi on pieni paikkakunta Savukosken kunnassa Suomen Lapissa. "Fasistin konnia" sieltä tuskin olisi löydettävissä. Seitajärven hyökkäystä varten partisaaniosastot  Bolsevik ja Poljarnik olivat muodostaneet yhteisen hyökkäysosaston; yhtymään kuului 48 miestä ja naista. Kaikkiaan osastossa palveli 152 partisaania. Hyökkäystä kylään valmisteltiin monta päiviää. Kylän siviilimäinen luonne oli siis taatusti heille jo yleisesti tiedossa.

7.7.1944 Neuvostoliiton partisaanijoukot hyökkäsivät nukkuvaan kylään n. klo 03.00 ampuen jo tässä yhteydessä osan kyläläisistä. Hyökkäyksen kohteiksi joutuivat samanaikaisesti Arajärven, Mattilan ja Ollilan talot. Karja tapettiin ja rakennukset poltettiin. Kotona toipumislomalla ollut sotamies Hannes Arajärvi teki konepistoolilla vastarintaa kunnes haavoittui käteen ja vatsaan. Partisaanien joukossa oli myös yksi tai useampi nainen. Naisen kerrotaan huutaneen suomeksi, ettei vangeiksi antautuville tehtäisi mitään pahaa. Hyökkäyksestä selvinneet marssitettiin kumminkin pahoissa aikeissa Paavonmaan maastoon. Täällä he murhasivat osan uhreista. 

Korpikankaalle murhattiin yhteensä kymmenen naista, joista viisi oli alaikäisiä tyttöjä. Tuho iski erityisesti Arajärven perhekuntaan. Murhapaikalla otetuista valokuvista selviää, että naiset ovat asetettu riviin ja sääret ovat paljastetut. Pieni tyttö, Mahdollisesti Maija-Liisa Arajärvi (3 v,) on täysin alasti. Hänessä on puremajälkiä ja teräaseiden jättämiä viilto- ja pistohaavoja. Uhrit oli tapettu ampumalla niskaan tai päähän, osa oli kuollut kiväärin perän iskuun. Suomalaiset sotilaat löytävät vainajat ja järkyttyvät. Eräs sotilaista löytää rakastettunsa ruumiin. Hänet on raiskattu niin kuin useat muut uhrit.

Edes hirmutekojen kostaminen ei onnistunut, koska partisaaneilla oli liian pitkä etumatka. Ainoa lohdutus oli, että sotilaiden yllätykseksi pieni runneltu tyttö, Mirja, oli edelleen elossa. Vaikka häntä oli isketty pistimin ja lyöty päähän, jokin voima oli pitänyt hänen hengissä. Hyvin järkyttyneenä tyttö kertoi miten hänen silmänsä oli ensin sidottu ja sitten alkoi hakkaaminen. Vain psykopaatit ja sadistit voivat tehdä niin julmia tekoja! 

Partisaanit  ottivat väkisin mukaansa sisarusparin Valtteri ja Eliisa Ollilan.  Heidän myöhempiä kärsimyksiään ei kukaan suomalainen tunne. Valtteri oli vasta 16-vuotias. Kauniskasvoinen sisko oli täyttänyt 18 vuotta. Hyökkäyksestä pelastunut Sirkka Lakela arvioi, että sotilaspoikajärjestöön kuulunut Valtteri viivytteli pelastautumisessa antaakseen muulle perheelle lisäaikaa paeta. Sisarusparin jäännökset löydettiin v. 2006 Kieroharjun maastosta. Nuoret oli teloitettu ampumalla. Teloittajan on väitetty olleen Valentin Smirnov, joka olisi jo ehtinyt "rakastua" Eliisaan ja siksi tämmä tappotyö olisi ollut muita vaikeampi suorittaa. Yksityiskohdat jäävät  arvailujen varaan. Ruumiit onneksi löytyivät aikanaan. Itseasiassa epäillään, että ainakin osa jäännöksistä olisi tullut esille jo 1960-luvulla mutta löydöstä ei puhuttu. Yksikään Seitajärven partisaaneista ja sadistisista psykopaateista ei joutunut milloinkaan vastuuseen tuhotöistään.

Lokan kylän puhelin lakkasi vastaamasta 14.7. Lokan kylänväki, pääasiassa naisia ja lapsia, mukana joku vanhus, työskenteli päivällä pellolla, kun kylän salaa saartaneet Neuvostoliiton partisaanijoukot avasivat yhtä aikaa tulen peltoa kohti. Kylälaiset hajaantuivat yrittäen suojautua taloihin ja osa pakeni pyrki pakoon veneellä joen ylitse. Eräät nuoret pojat ja vanhat miehet vastasivat tuleen metsästysaseilla ja neljä partisaania surmattiin. Eräs 68-vuotias puollustaja kuoli partisaanien konepistoolituleen ja kaikki muut haavoittuivat, jolloin ryhmä vetäytyi metsän suojaan. Venäläisjoukot valtasivat nyt koko kylän. He ampuivat niin naisia kuin pieniä lapsia. Osa asukkaista suljettiin sisälle taloihinsa ja rakennukset sytytettiin tuleen. He paloivat elävältä tai tukehtuivat häkään. Ainakin 29 kyläläistä menetti henkensä tämän terrorihyökkäyksen yhteydessä. Hyökkäystä johti Aleksandr Smirnov.

Korpien kätköissä oli suomalainen koti aina vaarassa. 30.7. 1944 partisaanijoukko tuli Pielisjärven pitäjän Kuorajärven kylän Sormivaaraan. Heidän tielleen osui harmaa ja vaatimaton Ryynäsen talo. Partisaanit murhasivat talon emännän Eeva Ryynäsen ja hänen lapsensa Tuulikin ja Seijan. 


Muu partisaanitoiminta. Likainen jälkipyykki


Suomessa operoineet partisaanit toimivat Karjalan neuvostotasavallan vaikutuspiirissä ja ulottivat retkensä Karjalaan, Kantalahteen ja Murmanskiin. Partisaanien esikunta ja koulutuskeskus sijaitsi Vienanmeren rannalla Belomorskissa (Sorokka). Partisaaniliikkeen esikuntapäällikkö oli kenraaliluutnantti G.M. Ponomarenko. Partisaanien lukumäärä vaihteli 2000-3000 välillä.

Partisaanijoukkoja jäi lymyämään rajan tuntumaan vielä aselevon solmimisen jälkeen. Jopa vielä 5.9.1944 partisaanit iskivät Pielisjärven Riihivaaraan ja nämä petoja säälimättömämmät terrorisoijat murhasivat kaikki talon asukkaat, myös vain 2-vuotiaan lapsen. Ilomantsin koilisosan erämaissa partioi partisaaneja v. 1944 lokakuulle asti.

Partisaanitoiminta ei ollut itsenäinen ilmiö. On otaksuttu, että partisaanitoiminta palveli erityisesti NKVD:n yleisiä tavoitteita myös Suomen osalta. Mitä ne pohjimmiltaan olivat paljastunevat NKVD:n toiminnasta Puolassa.

Neuvostoliiton sotarikoksista vaiettiin yleisesti tätä valtakuntaa yleisesti mielistelevässä Suomessa 1950-1990- luvuilla eli ns. suomettumisen ajan päättymiseen ja Neuvostoliiton valtion purkautumiseen (26.12.1991) asti. Vaikenemisen syynä oli se, että silloinen  Suomi halusi vaalia hyviä naapuri- ja kauppasuhteita Neuvostoliittoon historian totuudesta tinkien. Suomessa vaikuttivat myös voimakkaalla tavalla Neuvostoliiton myötävaikutuksella esille nousseet sosialisti- ja kommunistipiirit, joilla oli takanaan myös erityisen vahva nuorisotuki. Monet halusivat ideologisista syistä vähätellä oman kansan kärsimyksiä, pilkata sotaveteraaneja ja ihailla suurta kommunistimaata ja sen marxilaista ideologiaa. He olivat itseasiassa paljon hurmahenkisempiä kuin monet uskonnon lahkolaiset. "Taistolaiset" ja "maolaiset" olivat heistä kai näkyvimpiä ja kuuluvimpia.  Tämä suhtautumistapa on hämmästyttävän samankaltainen kuin nykyisen, virallisen EU-Suomen suhtautuminen jihadismiin ja määrättyyn muslimikulttuuriin.

Arvostellessaan Pentti H. Tikkasen sotakirjaa "Partisaanit hyökkäävät" (1971) Mattiesko Hytönen sivuutti kokonaan Seitajärven rikosten kuvailun. Tämä tapahtui ehkä siksi, ettei Hytönen joko arkana miehenä tai ideologisista syistä halunnut kirjoittaa yleisen, Neuvostoliitolle myönteisen mielipiteen vastaisella tavalla.

1980-luvulla suomalaiset johtavat poliitikot ja virkamiehet sopivat, ettei partisaaniasioissa ruveta "menneitä kaivelemaan", niin oli  myös epäilemättä sovittu yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Mikä tehtävä tässä  oli presidentti Urho Kekkosella?

U.K.K.:n väistyttyä Tasavallan Presidentin virasta Mauno Henrik Koivisto, entinen kaukopartiomies, jatkoi häpeällistä kyllä vain samaa, suuren pidättyväisyyden linjaa, josta saivat osansa myös itsenäisyyshakuiset virolaiset. Neuvostoliiton johtajana käytti suurta valtaa ainakin kauden 12.1.1982-9.1.1984 NKP:n pääsihteeri Juri Andropov - eli juuri tämä sama mies, jonka tehtäviin oli aikaisemmin osallistunut pahamaineisen NKVD:n toimintaan Karjalan suunnalla, ja tätä kautta hän oli osallinen myös Suomeen kohdistuneeseen partisaanisotaan.

Jopa venäläiset itse vieroksuivat Andropovia 1950-luvulla Stalinin kuoleman jälkeen, koska hän kuului niin ilmiselvästi Stalinin menneeseen aikaan ja oli NKVD-taustainen. Myöhemmin tarmokas Andropov suoritti uranousun KGB:n johtajana (1967-1982).

1980-luku oli ulko- ja sisäpolitiikan suomettumisen eli itsensensuurin, sensuurin, Neuvostoliiton nöyristelyn kliimaksi, jonka jännite rupesi herpaantumaan vasta 1990-luvulle selvittäessä. Neuvostoliitto myös pyrki kaikin mahdollisin tavoin puuttumaan Suomen ulko- ja sisäpolitiikkaan. Tämä käy ilmi mm. tästä KGB:n arkistonhoitaja Vasili Mitrohinin Suomea koskevasta KGB-muistion katkelmasta (elokuu 1982).

"(...)

2) - Presidentin, poliittisen puoluejohdon ja liike-elämän toimijoiden läheisyydessä olevien residentuuran operatiivisten mahdollisuuksien kautta vaikutetaan meille edullisesti Koivistoon ja hänen asemaansa konkreettisissa, Neuvostoliittoa koskevissa ulko- ja sisäpoliittisissa kysymyksissä ja estetään lännen vaikutusta Suomeen.
(...)

4) - Jatketaan näkyvän keskustalaisen, Suomen Pankin pääjohtaja Karjalaisen ja Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen puoluejohtajan, pääministeri Sorsan poliittista ja moraalista tukemista toimijoina, joilla on huomattava vaikutus Neuvostoliiton ja Suomen välisiin suhteisiin, ja Koiviston mahdollisina vastaehdokkaina seuraavissa presidentinvaaleissa, mutta estetään kuitenkin, ettei Karjalainen tule liian itsevarmaksi ja itsenäiseksi meidän suhteemme.

5) - Pyritään säilyttämään hallituksessa edelleen vasemmistolaiskoalitio, johon myös kommunistit osallistuvat, jos se vain sopii ystäviemme intresseihin. Jos hallitus muodostetaan jollakin muulla kokoonpanolla, yritetään säilyttää meille ystävälliset voimat siellä enemmistössä ja liittää sen kokoonpanoon residentuuran operatiivisia yhteyksiä ja henkilöitä, jotka voivat käyttää poliittista luottamustaan meidän hyväksemme.
(...)"

Partisaanien uhreille pystytettiin muistomerkki Paavonmaahan vasta 7.7.1990 runsas vuosi ennen Neuvostoliiton hajoamista.  Ainoa Suomen hallituksen ja virallisen Suomen kädenojennus partisaanien kotimaan uhreille on ollut se, että säästyneet lapset ovat saaneet sotaorvon ja lesket sotalesken aseman. 

Neuvostoliittoa on  yritetty vain kerran saada oikeudessa tilille partisaanirikoksista. Tämäkään ei tapahtunut suomettuneesta maasta käsin! Yhdysvalloissa asuva Sau-veteraani Olavi Alakulppi oli saanut käsiinsä valokuvia partisaanien sotarikoksista. Hän koetti saada sotarikokset 1950-luvun lopulla sotarikoksia tutkivan YK:n komission käsiteltäksi. Asiaa ei otettu tutkittavaksi - kun oli kuultu Suomen ja Neuvostoliiton YK-lähettiläitä!

Suomen ja Neuvostoliitot "herrat" siis sopivat asiansa konjakki- ja vodkakuppiensa äärellä.  Ikävä takaisku tutkinnalle. Neuvostoliitto olisi nimittäin voitu muodollisesti haastaa tuomiostuimeen, koska se oli hyväksynyt sodankäynnin rajoituksia koskevan Geneven sopimuksen jo v. 1943.

Suomen YK-suurlähettiläänä toimi kaudet 1956-1958 George de Gripenberg ja kaudet 1959-1965 Ralph Enckell. Tasavallan Presidenttinä toimi v. 1956 alkaen Urho Kaleva Kekkonen. Pitkäaikaisena pääministerinä oli K.-A. Fagerholm. Hänen tilalleen tuli v. 1959  V.J. Sukselainen. Hallituksen ulkoasianministereinä toimivat Ralf Törngren (1956-1957), Johannes Virolainen (29.8.1958 – 4.12.1958), ja K.-A. Fagerholm (4.12.1958 – 13.1.1959).  Jostain heidän joukostaan Suomea halvalla myyneet poliitikot ehkä löytyvät.

Jotkut toisetkin ovat suomettumisen ajan jälkeen vaatineet venäläisiä tilille sotarikoksista. Venäjän "patenttivastaus" on ollut, että sellaiset asiat ovat jo vanhentuneet venäläisten lainsäädännössä, ja että toisen maailmansodan sotarikollisia voivat heidän mukaansa olla vain Saksa ja sen liittolaismaat. Monet Suomen poliitikoista eivät olleet vieläkään  kiinnostuneita sodanaikaisen Suomen ja tapettujen naisten asemasta.

Näin kommentoi silloinen eduskunnan ihmisoikeusryhmän varapuheenjohtajan, vihreiden kansanedustaja Ulla Anttila Suomen Kuvalehdessä (49/1998): "En lähtisi tuhlaamaan kauheasti ruutia sellaisiin asioihin, jotka ovat selkeästi menneisyyttä. Emme saa uhreja heräämään kuolleista, vaikka tekisimme mitä." 

Olisiko Anttila "lähtenyt tuhlaamaan ruutia" vähän innokkaammin, jos sotarikos olisi koskenut omaa kotia tai kotikylää? "Murha ei vanhene koskaan", muistettiin  mainita tuon ajan suositussa Åke Lindmanin rikostapahtumia käsittelevässä dokumenttiohjelmassa. Motolla ei  ollut sitten merkitystä politiikassa, jossa tapana on  säilöä  luurangot hautausmaiden ohella kaappeihin.

KRP aloitti kuitenkin v. 1999 partisaanitoiminnan tutkinnan. Tutkinta jouduttiin kumminkin keskeyttämään v. 2003, koska Venäjä ei antanut lupaa arkistojensa tutkimiseksi. Venäjä on ainakin tässä päättänyt jatkaa entisen Neuvostoliiton peittelyperinnettä.

Tutkija Veikko Erkkilän mukaan NL:n viranomaiset valehtelivat julkisuudessa teoista. Seitajärven kylää he väittivät saksalaisten upseerien lepokodiksi, jossa saksalaiset sotilaat surmattiin viimeiseen mieheen. Lokka puolestaan oli olevinaan oikea varuskunta. Näiden valheiden takana seisoi ensimmäiseksi peitetarinat osaksi laatinut NKVD, joka Erkkilän mukaan väärensi hyökkäysraportit vastaamaan suuren yleisön harhakäsitystä Neuvostoliiton ihanteellisesta sodasta. Eivät raportit tosin alun alkaenkaan täsmällisiä olleet, liioiteltiin "valkobandiiteille" aiheutettuja vahinkoja.

Erkkilän tutkimuksissa on haastateltu seuraavia partisaaneja: partisaanikomentajat Aleksandr Smirnov ja Georgi Kalashnikov, taistelija Valentin Smirnov, joukkueenjohtaja Nikolai Dmitrijenko, partisaaniosaston tiedustelupäällikkö Anatoli Golubev sekä lääkintäsisaret Valentina Derjabina ja Helga Lobuh.

NKVD:n satuilu ei toisaalta vähennä partisaanien itsensä osuutta peittelyyn. Heillä olisi ollut tuhansia kertoja tilaisuus kertoa tai vähintään "vuotaa julkisuuteen" tosiasioita töistään. Sotarikoksia tehneet partisaanit eivät ole olleet juuri halukkaita vaihtamaan kunniaa ja kuuluisuutta häpeään. Partisaanit nauttivat Neuvostoliitossa suurta arvostusta ja nauttivat edelleenkin. Venäjällä ei olla valmiita luopumaan sankarillisesta käsityksestä partisaaneista ja Suuresta Isänmaallisesta Sodasta. Toisaalta erään partisaanin tunnustusten mukaan, partisaanit "joivat spriitä kuin siat" ja meno oli sen mukaista.

Entinen Neuvostoliitto ja nykyinen Venäjä ei ole virallisesti missään vaiheessa tunnustanut sotarikoksia tai pyytänyt  tekojaan Suomelta anteeksi. Epävirallisella tasolla on ehkä sen sijaan edistystä tapahtunut. Petroskoin yliopiston tutkijoita on vieraillut mm. Seitajärvellä ja he ovat haastatelleet kylästä pakoon päässyttä Sirkka Lakelaa. He ovat kyllä pahoitelleet tapahtumaa. Venäläiset yksityishenkilöinä ovat usein eri asia kuin - poliitikkoina.

Jonkinlaiseksi vuoropuhelun aloituksen yritykseksi on kai laskettava vielä Lokan hävittäjän, Smirnovin, vierailu v. 1997 Suomessa. Käynti ei vain kiinnostanut mediaa lainkaan. Smirnovilta kyseltiin sota-ajan tapahtumista ja hänen kerrotaan jatkaneen tuttuja Neuvosto-ajan valheiden laskettelua. Kun hänet saatiin valehtelusta kiinni, Smirnov ei pahoitellut mitään vaan kuittasi: "Silloin olimme vihollisia ja nyt olemme ystäviä." Sellainen, peittelyyn ja pahimmillaan valehteluun perustuva, "ystävyys" on vain  yksipuolinen ilmiö jos sitäkään.



Entäpä suomalaisten omat sotarikokset?


Suomalaisten joukossa tehtiin rintamaolosuhteissa  enimmäkseen vain satunnaisesti sotarikoksia, jotka saattoivat liittyä  vangiksi antautuneen pahoinpitelyyn, vangin tappamiseen tai haavoittuneen lopettamiseen tai hoidotta jättämiseen. Eräissä hyökkäystilanteissa on raportoitu, että vankeja ei pyritty ottamaan, ja tämän takana olisi ollut yhden tai useamman alemman upseerin päätös.

Vihollisen vainajia, erityisesti kaatuneita venäläisiä naissotilaita, saatettiin toisinaan häpäistä. Naissotavankien tai siviilinaisten pahoinpitely, raiskaamisesta puhumatta, ei sen sijaan kuulunut suomalaisiin tapoihin. Samoin ei tunnettu kiduttamista, vaikka Neuvostoliiton komissaarit sellaisella sotilaitaan pelottelivat, etteivät nämä vain antautuisi sotavangeiksi.

Sotasairaalassa (muistaakseni Hämeenlinnassa) on sen sijaan raportoitu ainakin yksi epätavallinen, suositun venäläisen naisvangin katala  murha, jonka teki salaa katkeroitunut suomalainen naissairaanhoitaja. Häntä ei tiettävästi tuomittu rikoksesta vaan lähetettiin toisiin tehtäviin, joissa hän ei joutuisi sotavankien kanssa tekemisiin. 

Sotavankien leireillä ruoka oli usein kurjaa. Nälkiintyminen ja taudit verottivat vankimäärää. Mahdolliset teloitukset ovat ilmeisesti toistaiseksi tarkemmin selvittämättä.

Kenties valitettavin Suomen tekemä sotarikos liittyy kahdeksan suojattoman juutalaisen lähettämiseen marraskuussa 1942 natsien käsiin höyrylaiva S/S Hohenhörnillä. Juutalaiset menehtyivät sittemmin joko keskitysleireillä tai heidät tapettiin jo Tallinnassa. Luovutuksen poliittinen tausta  hahmottui jo kesällä 1942, kun Hitler lähetti Himmlerin Suomeen lomailemaan ja painostamaan hallitusta juutalaisten luovuttamiseksi. Väitetään, että Himmlerin salkussa olisi ollut valmiina musta lista kaikista Suomen juutalaisista ja Suomeen tulleesta 350 juutalaispakolaisesta. Kiristysvälineenään natsi-Saksa käytti viljatoimituksiin puuttumista. Suomen pääministeri ja natsi-Saksa salaisen valtiollisen poliisin päällikkö, mahtuivat kirjaimellisesti samaan veneeseen (soutelupaikkana Vanajavesi), mutta sopuisa alku ei silti ratkaissut matkan avainongelmaa. Pääministeri Jukka W. Rangell ilmoitti SS-johtaja Heinrich Himmlerille, ettei Suomessa ole "juutalaisongelmaa", ja että Suomi kunnioittaa juutalaisiaan. 

Hallitus ei ollut luovutusasiassa kumminkaan täysin yksimielinen ja kulissien takana juonittiin. Luovutussuunnitelmaa ryhtyivät hiomaan turvallisuuspoliisi Valpon  silloinen päällikkö  varatuomari Arno Anthoni - mies joka oli tunnettu juutalaisvastaisuudestaan ja natsisympatioistaan - ja sisäasiainministeri Toivo Horelli. Helsingin juutalaisen seurakunnan esitetään päässeen vehkeilystä vihille. Seurakunnan lakimies Jonas Jakobson tapasi pääministeri Rangellin ja valtiovarainministeri Karl-August Tannerin. Luovutussuunnitelma nousi Suomen hallituksessa ensiksi kiihkeän kiistan aiheeksi. SDP:n ministerit V. Tanner ja  K.-A. Fagerholm uhkasivat jo erolla, mutta myös Horelli uhkaili erollaan, jos hänen toimivaltaansa asiassa kajotaan!

Kriisi vuoti lopuksi lehdistön tietoon. Helsingin Sanomat kirjoitti aikeesta närkästyeeseen sävyyn, mutta Uusi Suomi taas kysymystä pienellen. Eräät suomalaiset vaikuttajat - Y. Hirn, R. Brotherus, B. Suviranta, ja Eljas Erkko laativat vastalauseadressiin, joka luovutettiin pääministerille. Suunnitelmasta kerrottiin nyt luovuttavan. Tapahtui kumminkin  niin, että Horelli ja Anthoni toteuttivat luovutuksen suunniteltua pienimuotoisempana kuljetuksena ns. vähin äänin. Vanhastaan on otaksuttu, että luovutetut menehtyivät Auschwitzhin keskitysleirillä, mutta Viron valtioarkiston tietojen mukaan heidän ammuttiin Tallinnassa pian saapumisensa jälkeen. Nuorimmat juutalaisista olivat 11 v. lapsi ja sylivauva. 

Kahdeksan juutalaisen siviilin lisäksi sisäasiainministeri Horelli ja Valpo varatuomari Anthonin johtamana ilmeisesti keräsivät joukon venäläisiä sotavankeja poliittisin perustein ja lähettivät nämä natsi-Saksaan. Vankien lukumääräksi on kerrottu jopa 520. Esitetään, että näistä vangeista 39 olisi itseasiassa kuulunut juutalaiseen väestöön. Max Jakobsonin mukaan Gestapo ja Valpo olisivat sopineet vankikuljetuksesta keskenään yhteistyössä Horellin kanssa. Horelli jätettiin  "näpäytykseksi" pois v. 1943 muodostetusta ns. Linkomiehen hallituksesta, joka ryhtyi parantamaan pakolaisten asemaa.

Suomen muut, historian tuntemat varsinaiset sotarikokset ovat määritelty enemmän poliittisin kuin kunniallisin perustein. Poliittisiin rikosoikeudellisiin vastuisiin kuuluu erityisesti Tasavallan Presidentti Risto Rytin tuomitseminen ja vankeus. Sotasyyllisenä tuomittiin myös juutalaisia puolustanut V. Tanner. Suomen "sotasyyllisten oikeudenkäynti" on yleisesti luettu erityisesti Neuvostoliittoa tyynnyttämään pyrkiväksi juridiikan näytelmäksi. "Farssin" lopputulosta on yritetty suomettumisen vuosien jälkeen purkaa muutamaan otteeseen. Vuonna 2008 Tannerin pojanpoika valitti tuomiosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Huhtikuussa 2012 professori Heikki A. Reenpää ja päätoimittaja Veikko Saksi   jättivät Tasaallan presidentti Sauli Niinistölle vetoomuksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä langetettujen tuomioiden purkamiseksi.

Niin Horelli kuin Anthoni selvisivät kuin koira veräjästä osallisuudestaan natsi-Saksan joukkomurhiin. Pankinjohtaja Toivo Horelli tosin tipahti v. 1945 eduskunnasta sodanajan natsisympatioidensa takia ja vetäytyi päivänpolitiikasta. Hän kuoli Tampereella korkeassa iässä 28.6.1975. Anthoni joutui v. 1944 luopumaan Valpon johdosta sotaonnen käännyttyä. Sodan jälkeen hän pakeni  Ruotsiin, mutta palasi jostain syystä vielä takaisin Suomeen. Anthoni pidätettiin 23.4.1945 ja suljettiin turvasäilöön. Oikeudenkäynti häntä vastaan nostettiin vasta kolme vuotta myöhemmin - pahamaineisen valvontakomission poistuttua Suomesta. Korkein oikeus hylkäsi 14.1.1949 Anthonia vastaan nostetun syytteen. Hän sai vain varoituksen "tuottamuksellisesta virkavirheestä". Anthon pääsi vapaaksi mieheksi, sai tukun rahaa valtiolta vankeusajan korvaukseksi ja pestattiin hyväpalkkaiseen toimeen Lohjan Kalkkitehtaan lakimieheksi. Tehdasta johti tuolloin merikapteeni Karl Forrströmin poika Petter Forrström, alias "Kalkki-Petteri" - viimeisiä aikakautensa "tehtaan patruunoita".

Pääministeri Paavo Lipponen pyysi marraskuussa 2000 "Suomen valtion ja kaikkien suomalaisten puolesta" anteeksi juutalaisten luovuttamista natsi-Saksalle ja Gestapolle. Tosin luovutuksen takana ei todellakaan seissyt Suomen kansa vaan  käytännössä eräs kiihkoileva poliitikko ja pankkimies, ja toinen, poliittisesti hurahtanut mies, natsimielinen virkamies. Anteeksi Lipponen olisi voinut pyytää sitä, etteivät itse syylliset joutuneet koskaan vastaamaan teoistaan. Vaikka suuri yleisö ei koskaan tiennyt mitä politiikan kulisseissa touhuttiin, sellainen peli ei voi olla koskaan yhtä kätkettyä politiikan ammattimiehiltä.

Natsi-Saksan ja Romanian rinnalla Neuvostoliittoon hyökänneistä maista poiketen Suomen kanta antisemitismiin ja holokaustiin oli täysin poikkeava. Suomen armeija oli myös sikäli erikoislaatuinen tapaus, että myös jatkosodassa sen riveissä palveli juutalaisia sotilaita. Suomen "sooloilu" ei miellyttänyt natsi-Saksan johtoa, mutta se taipui asiassa Suomen sotilaallisen panostuksen takia.

Suomessa kuoli 1939 - 1945 sotien aikana 95 000 sotilasta ja  2 000 siviiliä. Juutalaisuhreiksi on kirjattu kahdeksan. Kuolleiden osuus v. 1939 väkiluvusta on 2,62%.  Siviiliuhreja säästettiin pitämällä sota suurin uhrauksin linjoilla, huolehtimalla siviiliväestön evakuoinnista ja ilmapuollustuksesta. 




NEUVOSTOLIITON SOTARIKOKSIA TOISESSA MAAILMANSODASSA PUOLAA VASTAAN


Puolalaisten vainoamisen rikollisia erityispiirteitä


Neuvostoliiton vakinaisen armeijan kintereillä toimivat, sisäasiainministeriölle alistetut NKVD:n joukot, ryhtyivät heti Puolan valtauksen jälkeen sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Kommunistien kunnianhimoisena tavoitteena oli tuhota Neuvostovallalle "vihamieliset ainekset" koko Puolan kansasta. NKVD:n toiminta synnytti paniikkia ja lähetti liikkeelle pakolaisaaltoja.

NKVD käytti vankiloissa ja muualla, "katseiden ulottumattomissa", erilaisia hurjia, keskiaikaisia kidutustekniikoita vankeihin. Toimenpiteisiin kuului käyttää hyväksi kiehuvaa vettä ja  barbaarisia silpomisia (nenä, korvat, sormet). Myös silmiä tuhottiin. On raportoitu, että eräiltä naisvangeilta leikattiin rinnat pois.

Professori Jan T. Grossin mukaan kidutuksen takana ei ollut yksittäisen sadistin mieliteko vaan vankeja - ja puolalaisia yleensä - pyrittiin systemaattisesti alistamaan NKVD:n ja joukkoja johtavien toimesta.

Silpomista harrastivat Venäjällä aikaisempina vuosisatoina niin kaanien mongoolit kuin venäläiset itse. Voidaan jo kysyä: Onko julmuudella alistaminen kuulunut osana Venäjän hallintoperinteisiin jo 1300-1400 luvuilta asti, ja siirsivätkö Neuvostoliiton eräät johtajat tietoisesti tämän menetelmän joukkojensa toimintaan toisessa maailmansodassa?


Puolalaisten joukkomurha


Vahvistaakseen poliittisen ja sotilaallisen vallan Puolassa Neuvostoliiton ylin johtaja Josef Stalin päätti ruveta puhdistamaan - eli teloituttamaan kansasta - johtavaa sotilas- ja virkamieskuntaa toimien tässä näin samalla periaatteella kuin Turkki armenialaisia kohtaan. Stalinin päämäärä ei ehkä ollut kansanmurha, tai tiettävästi edes pyrkimys siirtää koko puolalaisasutus toisaalle, mutta tavoiteena oli epäilemättä  vähintään lamauttaa Puolan kansan potentiaalinen vastarinta tulevaa maan alistamista ja yhteiskunnan radikaalia uudelleen järjestelyä silmälläpitäen. 

3.4.1940 jälkeen Neuvostoliiton joukot (salaisen poliisin NKVD:n teloitusyksiköt) surmasivat Puolassa, osaksi myös muualla vankileireissään, suuren joukon aseettomia vankeja. Kaikkia kuolemia ei ole voitu tilastoida, mutta vähintään 21768 ihmistä näin murhattiin. Puhdistuksissa hävitettiin korkeita ja alempia upseereita, muita sotilaita, lentäjiä, virkamieskuntaa, professoreja, lakimiehiä, pappeja, kirjailijoita ja toimittajia. Kaikkiaan n. 8% uhreista kuului samalla myös Puolan juutalaisiin. Teloitetut olivat yhtä lukuunottamatta miehiä, mikä myös viittaa tuleviin kaavailuun kansan myöhemmästä alistamisesta. Murhattu nainen oli puolalaisen kenraalin tytär, luutnantti Janina Lewandowska.

Teloitukset pyrittiin suorittamaan tehokkaasti ja järjestelmällisesti. Uhrit teloitettiin muilta vangeilta piilossa, esimerkiksi hiekkasäkkien suojissa yksitellen ampumalla heitä revolverilla tai pistoolilla takaa päähän tai niskaan. Jossain vaiheessa saatettiin myös tehdä joukkoteloituksia hautojen äärellä. Puhdistukset rupesivat paljastumaan saksalaisten löydettyä v. 1942 Smolenskista, Katynin läheltä, 3000 puolaisen upseerin joukkohaudan. 

Sittemmin Neuvostoliitto teki 1990-luvulle asti kaikkensa sälyttääkseen puolalaismurhat joukkotuhoamisiin tunnetusti syyllistyneiden saksalaisten syyksi. Vasta 1989 Neuvostoliiton tutkijat julkaisivat tiedon, että Josef Stalin oli tilannut puolalaisten murhat Lavrentiy Berijan  NKVD:ltä. 13.4.1990 Neuvostoliitto pahoitteli virallisesti tapahtunuttta. Olisiko tässä vaiheessa ollut ylipäänsä enää muuta tehtävissä?

Puola on sittemmin toistuvasti pyytänyt erilaista aineistoa Venäjältä selvitelläkseen tarkemmin tapahtumia, esimerkiksi NKVD:n mahdollisia yhteyksiä Saksan Gestapoon, mutta Venäjä ei ole ollut halukas syvempään yhteistyöhön. Berijaa ei missään vaiheessa asetettu syytteeseen tästä rikoksesta tai muista sotarikoksista.


Neuvostoliiton sotarikoksia 1944-1945 uudelleen miehitetyssä Puolassa


Saksalaisten vetäydyttyä Puolasta ns. Puna-armeija eli Neuvostoliiton vakinaiset joukot syyllistyivät siviiliväestön ryöstelyyn, tuhotöihin ja naishäirintään. Krakovassa kerrotaan sattuneen laajoja joukkoraiskauksia. Venäläiset joukot saivat maassa aikaan jopa sukupuolitautiepidemian! Puolan valtion arkistotietoihin ja tereysviranomaisten lähteisiin nojaten jopa yli 100000 naista olisi nopeasti sairastunut sukupuolitautiin.

Puolan kommunistinen puolue protestoi suoraan Josef Stalinille saadakseen Puna-armeijan lopettamaan raiskausterrorin. Tuhansia puolalaisia suljettiin myös vankileireille poliittisista syistä. Satoja puolalaisia  teloitettiin.

Puolassa kuoli kaikkiaan 400 000 Puolan armeijan sotilasta ja 2 200 000 siviiliä. Puolan juutalaisia kuoli 3 000 000 henkeä. Kuolleiden määrä koko väkiluvusta oli 16,09% eli kaikkein suurin sotaa käynyttä maata kohti.



NEUVOSTOLIITON SOTARIKOKSIA TOISESSA MAAILMANSODASSA BALTIAN MAITA JA MUITA ITÄ-EUROOPAN MAITA VASTAAN



Neuvostoliiton tuhoojapataljoonan toimia Virossa 


Neuvostoliiton länsiosissa muodostettiin Josef Stalinin toimesta erityinen "poltetun maan taktiikkaa" käyttävä NKVD:n alainen pataljoona, joka sijoitettiin v. 1941 Viroon tukahduttamaan partisaanien toimintaa ja alistamaan siviiliväestöä. Pataljoona ei kuulunut säännölliseen armeijaan. Sen takana oli puolisotilaallinen järjestö, jonka tehtävät kuuluivat ns. sisäiseen turvallisuuteen Neuvostoliiton itärintamilla.  

Pataljoona tuhosi Virossa julkisia rakennuksia ja yksityiskoteja, tappoi  ihmisiä - joukossa pelkkiä siviileitä, mukana myös naisia ja lapsia. Elokuussa 1941 pataljoonan joukot tuhosivat kokonaan Viru-Kabalan kylän ja murhasivat kaikki mukaanlukien kaksi vuotiaan lapsen ja kuusi päivää vanhan vauvan. Pataljoona tappoi 1850 aseetonta henkilöä, siviiliä tai partisaania, Virossa. Pataljoonan väitetään myös jopa polttaneen ihmisiä elävältä.

Kauttian verilöylyssä pataljoona tuhosi kymmeniä maatiloja ja tappoi kaksikymmentä siviiliä. Monia kidutettiin ennen surmaamista. Verilöyly liittyi pataljoonan yksiköiden ja partisaanien, ns. metsäveljien, väliseen kahinaan.

Pataljoonan huomattavat komentajat olivat Dmitrii Kramarchuk ja Mikhail Pasternak. Pataljoona toimi - osana NKVD:n toimialaa - Neuvostoliiton sisäasiainministeriön ohjauksessa.  Sisäministeri oli tuolloin Lavrentiy Berija. Pataljoonia ruvettiin organisoimaan lisää ja näiden puolisotilaallisten joukkojen määrä ylitti lopulta 300 000 miestä. Osalla miehistöstä oli entuudestaan rikostausta. Järjestö lakkautettiin v. 1954. Sitä ei ole voitu koskaan syyttää sotarikoksista. Rikokset on katsottu yksittäisten henkilöiden suorittamiksi.

Tarton vankilassa NKVD ampui 9.7.1941 lähes 250 vankia.

Virossa kuoli 40 000 siviiliä. Lisäksi menehtyi 1 000 Viron juutalaista. Kuolleiden määrä on 3,73% väestöstä.



Latvia


14.6.1941 NKVD:n joukot johdattavat 120 Latvian armeijan upseeria metsään. Upseerit kuvittelevat olevansa perehdyttämiskoulutuksessa. Harjoitus muuttuu totisimmaksi todeksi. Pian upseerit riisutaan aseista, sidotaan ja murhataan. NKVD-operaation kierous ja julmuus tuo ensimmäiseksi mieleen natsi-Saksan Gestapon menetelmät.



Teloitukset ja laittomat karkoitukset vangitsemiset vallatussa Liettuassa 


Vuosien 1940-1941 välillä Neuvostoliitto teloitti poliittisista syistä, tai muuten vain mielivaltaisesti valiten, satoja liettualaisia ja lähetti Siperiaan 17000 henkeä vankileireille.

NKVD murhasi useita vankeja Lukiskesin vankilassa Vilnassa.

Rainiain verilöylyssä 24. kesäkuuta teloitettiin Telšiaissa 79 poliittista vankia.

Kaunasissa sijaisevassa Pravieniškėsin vankilassa tapettiin niin ikään kesäkuussa 260 poliittista vankia. Samalla murhattiin koko vankilan henkilökunta. Ehkä todistajia ei haluttu jättää tai henkilökunta ei osoittanut riittävää yhteistyöhalukkuutta tappamisessa. 

Myöhemmin, kun Neuvostoliitto toisen kerran hyökkäsi Liettuaan saksalaisten joukkojen vetäydyttyä, ryhdyttiin uusiin "puhdistustoimiin". Tuhansia partisaaneja ja heidän tukijoikseen laskettuja siviileitä teloitettiin. Samalla Liettuan väestöstä jopa 300 000 henkeä pakkosiirrettiin Neuvostoliittoon tai suljettiin vankileireille. Vankileireillä kuoli vuosien 1944-1953 aikana n. 14 000 liettualaista.

Jopa vielä v. 1990 Neuvostoliiton armeija tappoi 13 siviiliä Vilnassa Liettuan itsenäistymiskuohunnan yhteydessä!

Liettuan kokonaistappiot olivat 212 000 siviiliä. Juutalaisia holokaustin uhreja  oli 141 000. Kuolleiden määrä oli 14,12% väestöstä. Liettua kärsi väestömääräänsä nähden erityisen suuren siviiliväestön menetyksen. Käytännössä lähes kaikki Liettuan juutalaiset tuhoutuivat joko saksalaisten ja liettualaisten omien natsien toimesta.



Unkarin veljeskansan kärsimyksiä. Ruotsin lähetystön tuho ja Wallenbergin murha


Tutkija ja kirjailija Krisztián Ungváryn mukaan natsi-Saksan vallan väistyminen toi Unkarin jo kärsineelle kansalle vain lisää vaikeuksia. Puna-armeija käyttäytyi kukistuneessa ja piirrityksen raunioittamassa ja kurjistamassa Budapestissä niin kuin raaka ja ylimielinen valloittaja konsanaan - vaikka oli luvannut antautujille hyvän kohtelun. Venäläiset ryöstelivät ja murhasivat  milloin mistäkin syystä. Monet kodit rosvottiin kerta toisensa jälkeen, ja joskus koti sytytettiin päälle päätteeksi palamaan. Puna-armeijan käytökseen kuului täälläkin raiskaaminen. Unkarilaisia nuoria naisia ryöstettiin Puna-armeijan leireihin toistuvasti raiskattaviksi. Jotkut murhattiin rääkkäyksen lopuksi.

Venäläiset eivät kunnioittaneet diplomaattejakaan.  Neuvostoliiton joukot tunkeutuivat Ruotsin lähetystöön ja raiskasivat näissäkin tiloissa.

Arviot raiskauksien määrästä ovat vaihdelleet 5 000-200 000 välillä. 

Unkarin juutalaisten puolesta rohkeasti toiminut erityislähettiläs Raoul Gustaf Wallenbergin siepattiin 17.1.1945 ilmeisesti kenraali Malinovskin päämajassa. Wallenbergistä ei tämän jälkeen  kuultu. Hänet todennäköisesti  murhattiin maaliskuun tietämillä Moskovassa . Teloittaminen tapahtui ampumalla mutta myös myrkytysmahdollisuuteen on viitattu. Venäläisviranomaiset ovat puhuneet "luonnollisesta kuolemasta" sydänvaivoihin mutta myöhempi venäläistutkimus ei ole kallistunut luonnollisen kuoleman puolelle.

Wallenbergia on myöhemmin muistettu monin tavoin ja hänen työnsä nauttii edelleenkin kansainvälistä arvostusta päinvastoin kuin Budapestin rosvonnut sotaväki ja hänen kuolemastaan päättäneet miehet tai naiset.

Tammikuussa 1945 n. 32000 etnistä saksalaista pidätettiin Unkarissa ja lähetettiin Neuvostoliittoon. Kaiken kaikkiaan n. 500000 unkarilaista - mukaan lukien Unkarin saksalaisia - raastettiin maastaan ja vietiin turvattomiin olosuhteisiin Neuvostoliittoon. Unkarilaisia kuoli paljon pahoinpitelyihin, murhiin, nälkään ja tauteihin.

Budapestin ja Unkarin valtaukseen osallistui myös Romanian armeijan joukkoja. Myöhemmin Unkarin kansannousun yhteydessä (1957) raportointiin taas Neuvostoliiton joukkojen umpimähkäisistä tuli-iskuista siviilikohteisiin.

Unkarin tappiot toisessa maailmansodassa olivat 300 000 sotilasta ja 80 000 siviiliä. Holokaustin yhteydessä menehtyi 200 000 juutalaista. Kokonaistappiot olivat 6,3% väestöstä.



Jugoslavia 


Ajaessaan taka perääntyviä saksalaisia Puna-armeija tunkeutui Jugoslaviaan, mutta ylitti maan ainoastaan koilliskulmassa. Puna-armeija ja Jugoslavian partisaanit valloittivat yhdessä Belgradin 20.10.1944. Se tiesi vuorostaan kaupunkilaisille uutta kärsimysten aikaa. Jugoslavialaisen poliitikon Milovan Djilasin mukaan dokumentoitiin ainakin 121 raiskaustapausta, joista moneen  liittyi myös murha. Yhteensä kirjattiin 1,204 tapausta ryöstelyä, pahoinpitelyä ja tuhotoimintaa.

Partisaanien johtaja Joseph Broz Tito ja monet muut Jugoslavian partisaaneista ja sosialisteista olivat huolissaan Puna-armeijan  hillittömyydestä. Pelättiin, että Neuvostoliiton armeija kääntää kansan partisaaneja ja sosialismia vastaan. Puna-armeijan edustaja kenraali Korneev väitti, että Puna-armeijaa tällä syytöksellä  pilkataan. Kun miehittäjälle esitettiin, etteivät britit menettele samalla tavoin siviiliväestöä kohtaan, julistettiin, että oli loukkaus edes verrata kunniakasta Puna-armeijaa kapitalisti-brittien armeijaan. Myöhemmin itse Josef Stalin puuttui asiaan - moittien Jugoslavian omia toimia ja maalaillen silmät kyynelissä Puna-armeijansa kärsimyksiä pitkällä sotaretkellään. Neuvostoliiton tekopyhän asenteen ja peittely-yritysten väitetään johtaneen lopulta siihen, että Jugoslavia otti etäisyyttä Neuvostoliittoon.

Jugoslaviassa kuoli 446 000 sotilasta ja 514 000 siviilihenkilöä. Juutalaisia sai surmansa 67 000 henkeä.


Romania

Neuvostoliiton toimenpiteistä Romanian miehitellyillä tai Romaniasta Neuostoliittoon erotetuilla alueilla ei liiku runsaasti tietoja. Joitakin tapahtumia kumminkin yleisesti muistetaan. 

Fântâna Albăn verilöylyssä (1.4.1941) Neuvostoliiton rajavartijat ja sisäasiainministeriön NKVD-yksiköt tuhosivat 200-2000 romanialaista talonpoikaa perheineen. Romanialaisväestö pyrki pakoon NL:n liitetyltä alueelta Romanian puolelle. Raja oli ollut jo aikaisemmin rauhaton ja osa välikohtauksista oli ollut aseellisia molemmin puolin.

Erään kerran tammikuussa 1941 satoja romanialaisia pyrki pois maasta. Rajavartiojoukot aloittivat konekivääritulituksen. Runsaat 50 henkeä selvisi rajasta. Useita karkureista kuoli tai haavoittui. Vangiksi saatuja tuomittiin vankileireille tai heidän teloitettiin.

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä oli rajaa kohti liikkumassa  aseeton, 2000-3000 hengen ryhmä. Ihmiset olivat kotoisin lähiseudun talonpoikaiskylistä. Heitä veti rajalle huhu Neuvostoliiton aikeista avata raja. Kulkueessa kannettiin rauhanmerkiksi valkoista lippua ja kristillisiä symboleita. Venäläiset rajavartiojoukot ampuivat kohti lyhyen varoituksen jälkeen, mutta on esitetty toinenkin versio, jonka mukaan rajavartiostosta olisi kerrottu, ettei heillä silti ole lupa ampua väkijoukkoon.  Neuvostoliitto raportoi 44 kuolonuhrista. Romanialaisten silminnäkijöiden (esim. Gheorghe Mihailiuc) kertomuksen mukaan 200 ihmistä kuoli suoraan rajavartioston konekivääritulitukseen ja useita haavoittui.

NKVD-yksiköiden kerrotaan keränneen haavoittuneet päämajaansa ja kiduttaneen ja tappaaneen heidät haudaten osan elävältä juutalaiselle hautausmaalle. 

Vuosien 1941-1942 aikana karkotettiin Siperiaan 12000-13000 ihmistä Romaniaan ennen kuuluneelta alueelta. Karkoituksien ja surmaamisien takia väkiluku laski Chernivtsin alueella 75 000 hengellä, kun vertailuna käytetään Romanian vuoden 1930 - ja Neuvostoliiton vuoden 1959 väestönlaskentaa. Näin romanialaisten heikentämiseen on liittynyt myös joitakin kansanmurhan suunnitteluun tai yleensä kansanmurhan tyyppiin viittaavia merkkejä.




NEUVOSTOLIITON SOTARIKOKSIA TOISESSA MAAILMANSODASSA SAKSAA VASTAAN


Puna-armeijan sotarikoksia ei ole toistaiseksi systemaattisesti tutkittu niin paljon kuin natsien sotarikoksia, mutta uutta tutkimussuuntaa edustaa Alfred M. de Zayas tieteellisellä teoksellaan "The Wehrmacht War Crimes Bureau, 1939-1945."  (Nebraska University Press, 1989) Tämä tutkimus ja eräät muut muistelmat ovat nostaneet esille saksalaisten tietoja Puna-armeijan rikoksista ihmisyyttä vastaan.


Sotavankien yleinen kohtelu 


Saksalaisia sotavankeja saatettiin murhata mielivaltaisesti, heitä pidettiin nälässä ja vangeista sai jatkaa vankeusaikaansa leireillä sodan päättymisen jälkeen, jopa 1950-luvulle saakka. Vankeja pahoinpideltiin kiinnittotilanteessa tai leireillä. Kapteeni  Wilm Hosenfeld  kuoli mahdollisesti kidutusvammoihinsa Stalingradin lähellä sijaitsevalla vankileirillä vuonna 1952. Israelin valtio muisti häntä postuumisti v. 2009. Hosenfeld yritti nimittäin suojella juutalaisia holokaustin aikana. Teloitetettuja vankeja tarkasteltaessa on löytynyt silpomisia ym. kidutuksen jälkiä. Neuvostoliitto on tiedottanut saksalaisia kuolleen vankeudessa 474 967 henkeä 2 652 672 vangin kokonaismäärästä. Jotkut arvioivat, että kuolleita on voinut tosiasiassa olla jopa  miljoona vankia.



Feodisian kenttäsairaalan verilöyly


Krimillä Feodisian kaupungissa tapahtui kenttäsairaalassa verilöyly. Saksalaiset joutuivat yllättäen perääntymään ja sairaala jäi Puna-armeijan käsiin 29.12.1942. Kaikki 160 potilasta tapettiin. Osa ammuttiin, osa hakattiin kuoliaaksi ja toisia heitettiin ikkunoista ulos jäätymään kuoliaaksi.



Grishchinon verilöyly

Helmikuussa vuonna 1943 tapahtui Ukrainassa verilöyly, johon liittyi erityistä sadismia ja jopa keskiaikaista kidutusta.  Krasnoarmeyskoyen kaupungissa saksalaisia joukkoja, sairaanhoitajia, virkailijoita ja ukrainalaisia vapaaehtoisia jäi helmikuun 10. ja 11. päivän välisenä yönä Puna-armeijan Kaartin 4. hyökkäysvaunujoukkojen jalkoihin.

Venäläiset iskettiin lopulta takaisin, mutta he olivat ehtineet järjestää joukkomurhan paikalla. Päärautatieaseman kellaritiloihin komennetut 120 sotilasta kaadettiin konekivääritulella. Ruumiita löytyi kaikkialta, usealta korvat, nenä, tai sukupuolielimet katkaistuna. Naiset raiskattiin raa´asti. Hoitajilta leikattiin rinnat. Kaikkiaan uhreja oli lähes 500. Silminnäkijänä ollut saksalainen tuomari muisteli v. 1970, että kaiken kauheuden keskellä näkyi myös jalat levälle pakotettu nainen, jonka alapäähän oli tungettu luudanvarsi.



Tuhopoltot, ryöstöt murhat ja raiskaukset


Jo Puolassa, Unkarissa ja Jugoslaviassa v. 1944-1945 vauhtiin päässyt Puna-armeijan kurittomuus ja sotaoloissakin erittäin harvinainen piittaamattomuus siviiliväestön kärsimyksiistä syveni ja raaistui joukkojen päästyä Saksan puolelle. Saksalainen väestö ja Saksan kenttäarmeija oli perillä Puolassa harjoitetusta venäläisten väestöterrorista. Perääntymisen kaaoksessa siviiliväestön evakuoiminen oli kuitenkin vaikeata. Saksalaiset yrittivät kuitenkin päästä pakoon suurin joukoin. Venäläiset pommikoneet ja maataistelukoneet hyökkäsivät pakolaiskulkueita vastaan pommein ja konekiväärein. Myös Puna-armeijan tykistöä komennettiin ampuma tuli-iskuja pakolaisryhmittymiin. Monet menehtyivät pakomatkalla myös kylmään, nälkään ja hoidon puutteeseen.

Vallatussa maassa kylät ja talot ryöstettiin ja välillä myös poltettiin. Milloin siviileiltä tavattiin heiltä rosvottiin saman tien arvokas omaisuus. Perhettään, talojaan tai omaisuuttaan suojellut mies tapettiin siihen paikkaan. Kaikki tytöt ja naiset raiskattiin moneen kertaan. Monet raiskaukset olivat niin väkivaltaisia, että naiset menehtyivät, usein hitaasti, koska oli yleistä jättää nainen kuolemaan.

"All of us knew very well that if the girls were German they could be raped and then shot. This was almost a combat distinction." (Alexander Solzhenitsyn)

Puna-armeijalla ei tietysti ollut motivaatiota tarjota lääkintäapua vammautuneille ja haavoittuneille naisille tai tytöille, kun se ei välittänyt muutenkaan aiheuttamistaan vammoista. Demmin kaupungin antauduttua jopa 900 asukasta teki ennemmin itsemurhan kuin antautui voittajan armoille. 

Treuenbrietzenissa Puna-armeija ampui 1.5.1945 kostoksi järjestelmällisesti ainakin 88 miestä. Tapaus liittyi voitonjuhlan jälkiselvittelyyn. Juhlassa raiskattiin seudun naisia ja tyttöjä. Joku onneton rääkätty uskalsi juhlan tiimellyksessä ampua Puna-armeijan everstin. Yksittäinen puollustautumisyritys kostettiin mitä verisemmin. Joidenkin arvioiden mukaan kostomurhia tehtiin myös paljon enemmän kuin on kerrottu.

Sekä Puolassa että sittemmin hyvin runsaassa määrin Neuvostoliiton miehittämässä Saksassa Puna-armeija syyllistyi myös joukkoraiskauksiin, johin osallistui yhdellä kerralla jopa kymmeniä sotilaita. Tyttö tai nainen saattoi joutua raiskatuksi päivän aikana 15 kertaa. Raiskaukset jatkuivat aktiivisina vähintään useita viikkoa ja niistä tuli osa saksalaisten naisten lähes infernaalista arkipäivää keskellä hajalle ammuttujen talojen raunioita.

Joidenkin arvioin mukaan siviiliväestö pysyi Neuvostoliiton puolella Saksaa pääosin suojattomana jopa kahden vuoden ajan!

Saksassa venäläisillä oli käytäntönä valita raiskattavaksi kaikki kahdeksan vuotta täyttäneet ja tätä vanhemmat tytöt ja naiset. Näin Neuvostoliiton ja Puna-armeijan ja Neuvostoliiton muiden alueella olleiden yksiköiden miehet syyllistyivät sotarikoksinaan myös laajoin mitoin pedofiliaan. Punasotilaiden on raportoitu raiskanneen jopa keskitysleireiltä vapautettuja puolalaisia ja venäläisiä naisia. Heitä vastaan ei luulisi olleen kostotunteita. Ilmeisesti  sotilaat vain hyödynsivät jopa heidän nääntyneitäkin kehoja seksuaalisella tasolla.

Neuvostoliiton on laskettu olleen vastuussa Saksassa kaikkiaan n. 635 000 siviilin kuolemasta. Yli 200 000 kuoli sotarikoksia tehtäessä. Raiskattujen kokonaismäärää ei koskaan voida luotettavasti selvittää. Arviot ovat liikkuneet usean kymmenen tuhannen ja usean sadan tuhannen, jopa yli miljoonan välillä. 

Diktaattori Josef Stalin oli riittävän tietoinen Puna-armeijan sotarikoksista jo vähintään Puolasta tulleen yhteydenoton pohjalta mutta todennäköisesti myös vielä muutakin tietä. Hänellähän oli "silmiä ja korvia" kaikkialla. Staliniin otettiin yhteyttä nyt myös Neuvostoliiton hallitsemalta miehitysvyöhykkeeltä. Sosialistimielinen SED raportoi rikoksista ja sanoi niiden nostattavan kansaa Neuvostoliittoa ja sosialismia vastaan. Mitä teki jälleen Stalin? Kiirehtikö hän rankaisemaan syyllisiä ja lopettamaan terrorin? Ei suinkaan, Stalinille tuli kiire  mutta syy on toinen; generallimus halusi peitellä sotarikokset. Stalin piti huolen siitä, ettei tulevan DDR:n arkistoita löydy todisteita hänen armeijansa rikoksista. Luotiin väkinäinen hiljaisuus. Tällaiseen riistettyyn ja raiskattuun Saksaan myös moni nuori sosialisti Suomesta teki (lähes) viattomana opintomatkoja. Vasta vuonna 1989 Saksan hallitus tohtii nostaa julkisuuteen tutkimuksiaan Stalinin ajan Itä-Saksasta.

Suomettumisen yksi ikävistä piirteistä on se, ettei virallisella Suomella ollut mitään halua ottaa Neuvostoliittoa kiinni törkeistä sotarikoksista koskipa ne sitten omaa tai vierasta maata.  Suomessa oli kumminkin  tietoja Preussin miehityksen luonteesta vähintään meilläkin julkaistujen, kirjallisten silminnäkijälähteiden pohjalta. 1970- ja 1980- luvun nuoria suomalaisia poliitikkoja kiinnosti sen sijaan vain poliittisesti edulliset opinnot DDR:ssä, yhteydet kommunistiseen puolueisiin, ja USA:n vastaiset vastalauseet. En ole esimerkiksi kuullut, että ulkoministerinäkin toiminnut Erkki Tuomioja olisi koskaan poliittisen uransa aikana julkisesti tuominnut Neuvostoliiton tekemät rikokset ihmisyyttä vastaan Itä-Saksassa tai Suomen puolella. Vuonna 2012 Tuomioja Kalevan uutisoinnoin mukaan sen sijaan piti positiivisena ja oikeutettuna asiana, kun Venäjän valtio moittii Suomen ihmisoikeustilannetta!  Myöhemmät Itä-Ukrainan tapahtumat ovat sittemmin sulkeneet Tuomiojan erityisliukkaan suun vallan tällaisilta lausunnoilta ja EU:n ja Venäjän suhteiden heikentyminen on hillinnyt sosialistien sympatioiden osoittamista Venäjän suuntaan.



NEUVOSTOLIITON SOTARIKOKSIA TOISESSA MAAILMANSODASSA KIINAA JA JAPANIA VASTAAN


Syksyllä vuonna 1945 Puna-armeijan valtava sotavoima, runsaat 1,5 miljoonaa sotilasta, ja pieni joukko Mongolian joukkoja, kukisti Japanin keisarillisen armeijan vastarinnan Mantsuriassa. Taistelu oli ohitse jo elokuussa. Puna-armeijalla oli hyökkäysvaunujen suhteen noin viisinkertainen ja tykistön suhteen nelinkertainen ylivoima. Heillä ei ollut puutetta materiaalista, olihan USA varustanut Neuvostoliittoa runsain mitoin jo usean vuoden ajan mm. Muurmanskin rautatieyhteyden kautta.

Noin 700 000 Neuvostoliiton sotilasta ryhtyi miehittämään antautunutta Mantsuriaa. Puna-armeijan käytös Mantsuriassa sai japanilaisen maahanmuuttajaväen paniikkiin. Tapahtui massaitsemurhia, joissa äidit surmasivat ensin lapsensa ja sitten itsensä välttyäkseen joutumasta Puna-armeijan käsiin.

Syksy on ollut kohtalokas vuodenaika Mukdenille. Puna-armeijan joukot saapuivat 20.8.1945 Mukdeniin (nyk. Shenyang) lähes  14 vuotta Japanin armeijan tekemän valtauksen jälkeen. Puna-armeijan johto antoi joukoilleen avarakatseisesti kolme päivää aikaa ryöstää kaupunkia ja raiskata sen naisia. Britannian ja Yhdysvaltojen raporttien mukaan Puna-armeija ryösti ja terrorisoi väestöä avoimesti täällä ja myös muualla Koillis-Kiinassa ja Sisä-Mongoliassa. Venäläiset taas ovat protestoineet ja väittävät  syytösten sisältävän runsaasti liioittelua. Heidän mukaansa rikokset olivat korkeintaan satunnaisia ilmiöitä. 

Ryöstöt ja raiskaukset ovat dokumenteista päätellen seuranneet Neuvostoliiton Puna-armeijaa kuin luotsikalat haita. Vaikka Neuvostoliitto ja NKP:tä myötäilevät kommunisti- ja sosialistipiirit ympäri maailmaa tekivät yleensä parhaansa Suomea myöten säilyttääkseen Puna-armeijan sädekehän kirkkaana ja sotarikokset "maton alla", liikkui paljon päinvastaista, hiljaista tietoa eri puolella Eurooppaa, Mantsuriaa ja Yhdysvaltoja.

USA:n kongressin kerrotaan jo v. 1951 todenneen, että todisteet Puna-armeijan tekemistä rikoksista ovat musertavat. Tuona aikana oli useimpien maiden kohdalla vain poliittisesti järkevää katsoa "toiseen suuntaan".

Neuvostoliitossa kuoli toisen maailmansodan aikana toisaalta jopa 10 700 000 sotilasta ja 11 500 000 siviiliä. Juutalaisia kuoli n. miljoona henkeä. Kuolleiden määrä on väestöön suhteutettuna 13,77% Se on kolmanneksi suurin sotaa käyneiden kansakuntien joukossa. 



NEUVOSTOTERRORI JA NKVD


Vaikka Neuvostoliiton Puna-armeija on tehnyt  huomattavan osan maan sotarikoksista, Berijan salaisen poliisin erikoisjoukot, NKVD-organisaatio,  muodostaa erityisen väkivaltaisen ja epäinhimillisen elimen.

NKVD perustettiin osaksi Neuvostoliiton sisäistä turvallisuusorganisaatiota Josef Stalinin poliittisen terrorin aikakaudella vuonna 1934. NKVD  koki useita organisaatiomuutoksia. Sen työtä ryhtyi jatkamaan 1940-luvun lopulta lähtien kriminaaliasioihin keskittyä MVD ja turvallisuus- ja vakoilutyöhön suuntautuva KGB. NKVD:n päämaja sijaitsi Lubyanka Squarella Moskovassa. NKVD:n johdossa toimivat Genrikh Yagoda (1934-1936), Nikolai Yezhov (1936-1938), ja  Lavrentiy Berijan (1938-1945).

Useimmat NKVD:n terrorisoimaksi joutuneet olivat poliittisia vankeja, ja NKVD:n tehtäväksi oli toteuttaa heitä koskevat teloitukset, joukkoteloituset ja sulkemiset vankileireille. NKVD myös pahoinpiteli ja kidutti vankeja tai muuta väestöä. Tavallisina NKVD:n kidutusmenetelminä tunnettiin  kiehuvan veden käyttö ja erilaiset silpomiset (yleisimmin silvottuja olivat sormet, korvat ja nenä). NKVD myös suunnitteli ja toteutti lukuisia poliittisia murhia kotimaassa tai ulkomailla. 1930-luvulla NKVD sekaantui myös Espanjan sisällissotaan yhteistyössä Espanjan kommunistisen puolueen kanssa. NKVD perusti Madridiin salaisia vankiloita, joissa säilöttiin, hakattiin, kidutettiin ja teloitettiin satoja Espanjan nationalisteja ja katolisia.

NKVD:n vastuulla olevia joukkoteloituksia suoritettiin Valko-Venäjällä, Virossa, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Ukrainalla ja Venäjällä. Osa teloituksista koski vankiloita, joissa kaikki poliittiset vangit saatettiin murhata ennen perääntymistä. Esimerkiksi Ukrainan Dubnossa  vangit, mukaan lukien naiset ja lapset, teloitettiin.

Surullisenkuuluisa "niskalaukaus" ei ollut  ainoa menetelmä teloittaa vanki. NKVD-joukot harrastivat eri tapoja lopettaa vankejaan vankiloissa. Selleihin saatettiin äkkiä ampua, heittää käsikranaatteja tai rynnätä sisään pelkkien pistimien kanssa. Jotkut näännytettiin yksinkertaisesti nälkään, jos aika vain antoi siihen periksi.

Ukrainan Lutskissa joukot järjestivät jopa sadistisen näytelmän. Saksan armeijan pommitettua vankilan muurin hajalle NKVD lupasi kaikille poliittisille vangeille täyden armahduksen, mutta vankilan ulkopuolella hyökkäysvaunut niittivät konetuliasein vankeja armotta läjiin. Hengissä selvinneet määrättiin hautaamaan toverinsa. Sitten heidätkin murhattiin!

NKVD:n kaikkia uhreja ei tulla koskaan tietämään. Likimääräinen arvio suorista murhista, kidutuksista ja kaikista kuoleman tuottamuksista vuosina 1939-1945  liikkunee sadan tuhannen ja usean sadan tuhannen uhrin haarukassa, mutta jos mukaan lasketaan vielä NKVD:n toiminta Neuvostoliiton omia kansalaisia vastaan koko NKVD:n historian aikana, uhrit voidaan laskea miljoonissa.

Gestapon ja NKDV:n välille solmittiin yhteyksiä ennen Saksan armeijan hyökkäystä Neuvostoliittoon. Maaliskuussa vuonna 1940 Gestapon ja NKVD:n edustajat neuvottelivat viikon Zakopanessa Puolan valvonnan järjestämisestä yms. kysymyksistä. 




LIITTOUTUNEIDEN SIIRTOMAAJOUKKOJEN SOTARIKOKSIA SIVIILIVÄESTÖÄ KOHTAAN TOISESSA MAAILMANSODASSA v. 1944.



Ranskan siirtomaajoukot (Marokon gourmies)


Joukot käsittivät marokkolaisia ja algerilaisia "heimosotilaita", jotka taistelivat mm. toisessa maailmansodassa vapaan Ranskan ja Liittoutuneiden puolella natsi-Saksan ja sen eräiden liittolaismaiden joukkoja vastaan Pohjois-Afrikassa ja Italiassa. Heitä oli n. 12 000 sotilasta. Joukkoja käytettiin mielellään taistelussa niiden osoitettua  erityistä rohkeutta ja määrätietoisuutta.

Liittoutuneet valtasivat Monte Cassinon 18.5.1944. Seuraavana yönä tuhansittain siirtomaajoukkojen miehiä siirtyi kaupunkia ympäröivlle kukkuloille ja kyliin. Esitetään, että siirtomaajoukkojen ranskalainen kenraali Alphonse Juin olisi luvannut miehilleen 50 tuntia aikaa täydelliselle mielivallalle ilmeisesti kannustaakseen sotilaita hyviin taistelusuorituksiin "perinteelliseen" sotapäällikkötapaan.

Kylä toisensa perästä joutui siirtomaajoukkojen määräysvallan alle. Oli kohtalon ivaa, että Italian "vapauttajat" kohtelivat kansaa tässä kohdin jopa raakalaismaisemmalla tavalla kuin Saksan sotilaat ja - natsit. Siviiliväestöä runneltiin julmasti. On arvioitu, että miehityksen yhteydessä tuhansia naisia tytöistä vanhuksiin, koki erilaista väkivaltaa, pääosin tietenkin seksuaalista. Siiviiliväestöön kuuluneista, vaimojaan ja tyttäriään suojelemaan pyrkineistä miehistä murhattiin tässä yhteydessä n. 800.

Pormestari Esperia Frosinonen kaupungista arvioi, että hänen n. 2500 asukasta käsittäneestä kaupungista raiskattiin siirtomaajoukkojen toimesta 700 naista. Jotkut kuolivat raiskauksen yhteydessä.

Marokon gourmies syyllistyi eräiden arvioiden mukaan n. 7000 raiskaustapaukseen. Osa raiskatuista oli lapsia, miehiä ja jopa pappeja. Sotilaiden joukossa oli siis tälläkin kertaa mukana joukkio pervertikkoja, sadisteja, pedofiileja ja raiskaaja-homoja. 

Siirtomaajoukoista teloitettiin ampumalla 15 henkeä raiskauksien tai muiden rikosten takia ja 54 tuomittiin pakkotyöhön niin ikään raiskauksista tai murhista syytettyinä. Selvää tietysti se, ettei  69 miestä riitä tuhansia raiskaamaan ja satoja tappamaan. Vain  osa sai  tuomion kärsittäväkseen.

Armeijalle tuotiin ranskalaisittain avarakatseisella tavalla myös joukko berberinaisia yksinomaan siirtomajoukkojen seksitarpeiden tyydyttämiseksi. Kurinpalautus ja naisasiointi tuottivat omalta osaltaan tulosta, koska aikakirjoihin ei ole sen jälkeen kirjoitettu vastaavalla tavalla  kärsimyksen musteella Ranskan siirtomaajoukkojen toimesta.

Kenraali Alphonse Juin kuoli v. 1967 Ranskassa joutumatta koskaan syytteeseen toiminnastaan ja erityisesti väitetyistä lupauksistaan raakalaismaisille joukoille.

Ranskan tappiot olivat kaikkiaan 212 000 sotilasta ja 267 000 siviiliä. Ranskan juutalaisia menetettiin 83 000 henkeä. Ranska menetti 1,35% väestöstään.



LIITTOUTUNEIDEN ILMAVOIMIEN AIHEUTTAMAT JOUKKOTUHOT SIVIILIVÄESTÖSSÄ


Hampurin tuhoaminen terroripommituksilla. Tulimyrsky!


Britannian kuninkaalliset ilmavoimat (R.A.F.) ja Yhdysvaltain armeijan ilmavoimoimien kahdeksannes armeija käynnistivät operaation Hampuria vastaan sattuvalla peitenimellä "Gomorrah" (vrt. Vt:n Sodoma ja Gomorra). Hyökkäys suoritettiin välillä 24.7.-2.8.1943. Tavoitteena oli pommittaa kolme päivää "kellon ympäri" kaupunkia. Räjähteillä särjetään korttelit ja talot, "avataan ne", kuten termi kuului, ja aukaistut rakennukset tuikataan tuleen palopommien avulla.  

Kaupunkiin hyökättiin sunnuntaina aamuyöllä pimeän turvin, tutkalaitteita hämäten ja palopommien merkkiliekkien mukaan suunnistaen.  Yhden tunnin aikana kerrotaan pudotetun 2300 tonnia erilaisia räjähteitä, mm. valtava määrä palopommeja. Täsmäiskuun  kuoli n. 15 000 asukasta, osa sänkyihinsä, joiden he kuvittelivat ainakin unissaan olevan jollain tavalla turvallisia.

744 konetta nousi eri kentiltä Hampuria vastaaan. Yllätys oli lähes täydellinen. Vain 12 konetta ei palannut kentälle ja 31 laskeutui vaurioituneena. Seuraavana maanantaina USA:n lentovoimat ryhtyivät hyökkäämään raskailla, B-17 -pommikoneilla (kutsumanimeltä "Flying Fortress", Lentävä linnoitus) mutta Saksan ilmavoimat, Luftwaffe, oli jo iskukunnossa ja hillitsi hyökkäystä. Tiistaina oli huono lentosää. Vasta keskiviikkona pommittaminen taas kunnolla luonnistui. 722 pommikonetta hävitti kaupunkia kylvien 2013 tonnia räjähteitä, mukaan lukien palopommeja, 50 minuutin aikana. 

28.7. mennessä pommituksilla saatiin  aikaan erityisen vahingollinen ilmiö, tulimyrsky. Hampurin palokunta ei enää pystynyt tehtäviään kunnolla hoitamaan. Palokunnan yksiköt jäivät itseasiassa loukkuun kaupungin keskustaan. Noin 20 neliökilometrin tulialue synnytti 65 m/s syökseviä tuulivirtauksia. Ilman lämpötila kohosi 600-1000 asteeseen, mahdollisesti jopa vielä kuumemmaksi. Mikään ei selvinnyt tulipyörteen keskellä. Jos jokin ei palanut, se ainakin suli kuten tienpinta. Asfalttikin tosin syttyi paikoin tuleen eikä maan allakaan ollut turvaa; ihmisiä tukehtui hapenpuutteen takia pommisuojiinsa. Ilma oli tulikuumaa ja puita leimahti tuleen. Silminnäkijöiden mukaan ihmisiäkin leimahti siellä täällä tuleen; he ryntäsivät soihtuina juoksuun ja kaatuivat maahan. Kun tukka tai mekko syttyi tuleen, ei  ollut paljon tehtävissä. Kaupungissa ei pystynyt enää edes huutamaan, koska kuuma ilma turvotti kurkun. Pelätään että jopa 30 000 henkeä menehtyi kaupungissa. Yhteensä pommtuspäivien aikana kuoli n. 45 000 asukasta, useat heistä tuupertuivat häkämyrkytykseen ja hapen puutteeseen.

277 500 taloa taloa hävitettiin. Pommitukset tukehduttivat, murskasivat, silpoivat ja runtelivat n. 125 000 ihmistä tuhotyöhön välittömästi kuolleiden lisäksi ja särkivät talvea vasten asunnon n. miljoonalta asukkaalta. Hampurissa oli asukkaita ennen pommitusta n. 1.8 miljoonaa henkeä, joten pommituksen vahingot ulottuivat käytännössä tavalla tai toisella lähes jokaiseen perheeseen. Myös työt loppuivat monelta. 183 tehdasta tuhoutui ja 180 000 tonnin verran laivakalustoa upotettiin satamaan tai sen läheisyyteen.

Hampurin pommituksen ja tulisen "Gomorran" pääarkkitehtina toimi brittiläinen ilmamarsalkka Sir Arthur Harris. 


Dresdenin murskaaminen. Siviiliväestön joukkotuho


Yhdysvaltain armeijan ilmavoimat ja Britannian kuninkaalliset ilmavoimat pommittivat 13.-15.2.1945 saksalaista Dresdenin kaupunkia. Hyökkäys alkoi 796 raskaan brittiläisen pommikoneen (Avro Lancaster) ja kuuden keskiraskaan pommikoneen kahtena aaltona. Tämä hyökkäyksen avannut siipiaalto pudotti n. 2660 tonnia räjähteitä ja palopommeja. Kolme tuntia myöhemmin toisen hyökkäysaallon 529 lancasteria pudottivat kaupunkiin 1800 tonnia räjähteitä ja palopommeja, ja arvioivat osuneen tarkasti kohteisiinsa. Nämä "kohteet" olivat kaupungin, asuintaloja, tehtaita, kirkkoja, teitä, siltoja ym. joita tavallisestikin normaalista kaupungista löytyy. Päivällä iskivät USA:n  ja koko maailman ensimmäiset sarjatuotetut, nelimottoriset raskaat pommikoneet (B-17). Kaikkiaan 311 hyvin panssaroitua ja raskaasti konekivääreillä aseistettua lentokonetta syöksi kaupunkiin 771 tonnia pommeja. USA:n koneiden kerrotaan keskittyneen erityisesti rautateiden tuhoamiseen. Yhdysvaltalaiset koneet iskivät toistamiseen 15.2. ja uusivat räjäytysretkensä vielä 2.3. aivan kuin kaupunki ei olisi ollut entuudestaan jo kyllin tuhoutunut. 

Dresdeniin tiputettiin terroripommituksessa yhteensä n. 3907 tonnin pommilasti. Raskaimmat yksittäiset pommit saattoivat painaa jopa 2000 kg. Niitä nimitettiin "leikkisästi" pikkuleiviksi (Cookie). Kahden tonnin kranaattia olisi mahdotonta ladata tykkiin. Se pitäisi nostaa trukilla kuorma-auton lavalle, ajaa kohteeseensa ja räjäyttää vähän samaan tapaan kuin terroristit joskus nykyään toimivat. Dresdenissä oli pommitushetkellä asukkaita n. 1.2 miljoonaa henkeä, joista pakolaisia n. 600 000. Liittouneet pudottivat  lähes kaksi kiloa räjähteitä yhtä asukasta, imeväistä, lasta, naista, ja vanhusta kohti. Kevyimmät ns. kasapanokset painoivat n. kaksi kiloa. Ilmavoimilla oli varattuna melkein kasapanos jokaista  asukasta kohti! Kasapanoksilla räjäytetään sotilaiden korsuja, pesäkkeitä ja kevyitä panssariajoneuvoja, harvemmin siviileitä riekalaeiksi.

Pommitustaktiikkana oli jälleen ensin repiä räjähteillä talojen puuosat näkyville ja sitten tuottaa valtava tulipalo palopommien avulla. Dresdeniinkin syntyi valtava tulimyrsky, jonka lämpötila nousi paikoin 1500 asteeseen. Suuri osa kaupunkia paloi maan tasalle. Kuolonuhrien tarkka määrä on tuntematon. Arviot liikkuvat 25 000 ja 250 000 välillä. Dresdeniläinen historioitsija Götz Berganderin mukaan (1977) kuolleita oli n. 40 000. Suurin osa kuolleista oli luonnollisesti lapsia, naisia ja vanhuksia -sotatila ja pakolaiset huomioiden. Myös kulttuurituhot olivat  huomattavat yhdeksi maailman kauneimmaksi mainitussa kaupungissa, mutta kultturivahinkojen tähdentämien tässä yhteydessä ei ole tietysti täysin sopivaa.

Dresdenin pommittaminen vastaa vaikutuksiltaan käytännössä kaupungin valtausta, rakennusten tuhoamista ja siviiliväestön joukkosurmaamisia. Osa siviiliuhreista kitui kuoliaaksi palavissa rakenteissa, osa kärsi pommien sirpaleiden silpomana pitkäänkin. Sairaankuljetus ja sammutustoiminta lamaantuivat. Tulimyrsky synnytti hurrikaanin kaltaisia kuumia pyörteitä, jotka repivät vaatteetkin eteen osuvilta.

Kirjailija Kurt Vonnegut oli sotavankina kaupungissa pommituksen tullen. Hänen mukaansa kaupungin kaduilla  lojui  tonneittain luujauhoa. Vonnegut tilitti kokemusta kirjassana "Slaughter house-Five".Lentohyökkäyksen taustavoimat ja suorittajat olivat osaksi aikaisempien sotakokemusten ja osaksi laskelmiensa avulla hyvin perillä siitä mitä vaikutuksia tällä räjähde- ja palopommimäärällä olisi suurkaupungissa.

Yhdysvaltain kahdeksannen ilma-armeijan (USAF Eight Air Force/8 AF) huomattavina komentajina toimivat toisen maailmansodan aikana James Doolittle, Ira C. Eaker ja Carl Spaaz. Britannian kuninkaallisia ilmavoimia johtivat marsalkka Sir Charles Portal, ja ilmamarsalkka (Air Shief Marshal) Sir Arthur Travers Harris, joka on suunnitteluvastuussa niin Hampurin kuin Dresdenin pommitusten merkittävästä vahingollisuudesta. Pommitusten käytön laajentaminen Euroopassa liittyi tätä korkeammalla tasolla Winston Churchillin käsityksiin sodan johtamisesta. Pommitukset aiheuttivat pöyristyttävää tuhoa ja inhimillistä kärsimystä. Näistä teoista ei ole koskaan syytetty pommituksista vastaavia tahoja.

Ison-Britannian tappiot sodassa olivat 382 600 sotilasta ja 67 800 siviiliä. Holokausti ei ulottunut Isoon-Britanniaan. Tappiot olivat kaiken kaikkiaan 0,94% väestöstä.




YHDYSVALTOJEN JOUKKOJEN  SOTARIKOKSIA KENTÄLLÄ


 Satunnaisia sotarikoksia 


Chenognen verilöylyssä 1.1.1945 USA:n kenttäarmeijan 11. divisioonan joukot ampuivat kahteen ryhmään konekivääreillä vähintään 60 antautunutta saksalaista sotilasta. Tätä ennen USA:n joukot niittivät tulella maahan jo useita antautumaan pyrkineitä sotilaita ja Punaisen Ristin lippuja heilutelleita lääkäreitä. Syynä rikoksiin kerrotaan olleen tuohtumus SS-joukkojen suorittamiin sotarikoksiin.

Antautumaan pyrkineitä saksalaisia sotilaita murhattiin tosin satunnaisesti amerikkalaisten toimesta silminnäkijäkertomuksen mukaan jo Normandian maihinnousun aikana. Verilöylystä ei ole asetettu syytteeseen ketään.

Yhdysvaltojen armeijan 90. jalkaväkidivisioonan miehet ampuivat joulukuussa 1944 järjestelmällisesti antautuvia SS-miehiä. Tämän takia heille annettiin erityinen määräys säästää antautuvia, koska vankien kuulusteleminen katsottiin hyödylliseksi. Näistäkään ampumisista ei tiettävästi ole syytetty ketään.




YHDYSVALTOJEN JOUKKOJEN  "RIKOLLISIA" LENTOHYÖKKÄYKSIÄ


Voittajat sanelevat sotien jälkikirjoitukset. Tyyliin kuuluu, ettei esimerkiksi omia pommituslentoja siviileitä vastaan lasketa ollenkaan sotarikoksien piiriin kuuluviksi. Silti niitä on mahdoton sivuuttaa kirjattessa sotarikoksia ja siviilien kärsimyksiä sodissa.


Tokion terroripommitukset 


9.-10.3.1945 USA  tuhosi suuren osan Japanin pääkaupungista valtavalla pommituksella. Suurin osa kaupungin taloista oli puisia. Yhdysvallat tiputti äärimmäisen tulenarkaan, tiheästi rakennettuun kaupunkiin yli 1600 tonnia palopommeja. Palopommit kylvettiin pääosin E-46 rypälepommeina eli pyrstöllisissä, 230 kg painavissa sylintereissä, jotka levittivät sisuksistaan 38 palopommia ennen maahan osumistaan. Yksittäinen palopommi läpäisi kevyen kattorakenteen tai syöksyi kujalle. Hetken kuluttua iskeytymisestään pommi syöksi ympärilleen napalm-liekin. Näin tulta pystyttiin lietsomaan tehokkaalla tavalla hyvin laajalle alalle.

"Operaatio Meetinghouse" ja sen tuhon välikappaleet, 334 B-29s pommikonetta miehistöineen, ja pirullisine palopommeineen, jättivät jälkeensä 41 neliökilometria täysin tuhoutunutta maastoa. Tuhoalueella asui 1 500 000 asukasta. Kuollonuhreja oli vähintään 100 000 mutta luvun pelätään olevan todellisuudessa huomattavasti suurempi. Eräissä arvioissa uhrimäärä on kaksinkertaistettu.  Haavoittuneita oli  todennäköisesti useampi sata tuhatta.

Suurin osa kevyestä teollisuudesta tuhoutui ja säästyneiden laitosen hengissä pysynyt työväki kärsi huutavasta asuntopulasta ja monella oli epäilemättä jokin työkykyä heikentävä vamma. Keisarin palatsialue säästyi. Keisari Hirohito tuli tarkastamaan onnettomana vahinkoja mutta ei suostunut tämänkään jälkeen USA:n tarjoamiin aselepoehtoihin.  Kovan onnen kaupunkia oli  koetellut entuudestaan suuri maanjäristys v. 1923.

Tokiota hävitettiin ennen Japanin antautumista vielä muutaman kerran uudelleen mutta tällä kertaa erilaisiin tuotantolaitoksiin keskittyen. 20.7. yksittäinen pommikone kumminkin tiputti n. 5,3 tonnin "Kurpitsapommin" (Pumkin bomb) kohti keisarin palatsia mutta isku ei osunut kohteeseensa.



Koben terroripommitus 


Japanissa Kansain kanttonissa sijaitseva Koben kaupunkin joutui laajan ilmahyökkäyksen alaiseksi 17.3.1945, kun USA:n 331 huippuraskasta B-29s (Superfortress) lentokonetta lensi pommittamaan kohdetta.  Tämä Tokion muuttamisessa helvetiksi kunnostautuneet konetyyppi edusti USA:n ilmavoimien uusinta ja parhainta pommituskalustoa erityisesti yö- ja palopommitusoperaatioita ajatellen. Koneiden suuri lentonopeus, vahva panssarointi ja tehokas torjunta-asejärjestelmä analogisine "ammuntatietokoneineen" tekivät Japanin torjuntahävittäjien, ainakin yleisimmän tyypin - Zeron - aikeet pudottaa hyökkääjä alas  tyhjiksi. Koneet lensivät tavalliseen tapaan myös toisiaan tarkasti suojaten muodostelmassa ja niitä saattoivat aivan uudenaikaiset hävittäjäkoneet.

Kobe oli amerikkalaisittain katsottuna "houkutteleva". Koben talot olivat pääasiassa puisia, sen satama oli tärkeä. Kaupunki olisi helppo sytyttää tuleen ja sen tuhoaminen voisi kuljetusyhteyksien häiritsemisen lisäksi lamauttaa Japanin puollustustahtoa.

Helppo pommi-isku poltti tai repi hajalle suurimman osan kaupungista ja surmasi tuliroihussa 8841 henkeä. Kodit tuhoutuivat 650 000 ihmiseltä. Japanilaisten lentotoimintaa oli alueella jopa runsaasti, mutta ainoatakaan pommikonetta ei suoraan taistelutoimissa pudotettu. Kolme lentävää "jättilinnoitusta" ei syystä tai toisesta palannut lennolta. Hyökkäys uusittiin  15.6. suuremmalla konemäärällä. 530 konetta tuhosi kaupungista 9,8 neliökilometria ja vaurioitti 51% taajama-alueesta.



Pommituslentoja muihin japanilaisiin kaupunkeihin


Yhdysvaltain ilmavoimat tuhosivat pommituslennoillaan vähintään 75%  seuraavista kaupungeista: Toyama (99%), Fukui, Tokushima, Fukuyama,  Kuwana, ja Kofu. 



Terroriydinisku Hiroshimaan


Hiroshima oli sodan aikana satama- ja varuskuntakaupunki, jossa oli myös jonkin verran sotatarviketeollisuutta. Historiallisella päivämäärällä 6.8.1945 ihmiskunnassa käytettiin ensimmäisen kerran ydinasetta vastapuolen tuhoamiseen.

Matkaan nousi kolme B-29s pommikonetta, yksi valokuvaamaan räjähdystä, toinen mittaamaan säätilaa, ja kolmas - eversti Paul Tibbetsin ohjaama "Enola Gay" pudottamaan itse pommin, joka muistutti  "Kurpitsapommia" mutta oli sitä paljon tehokkaampi. Pommi painoi vain n. 4 tonnia, mutta kun "Litle Boy" räjäytettiin klo 8.15 Hiroshiman taivaalla, 550 m kaupungin kattojen ja Shiman sairaalan yläpuolella, se puhkesi halkaisijaltaan lopulta yhden kilometrin laajuiseksi tulipalloksi ja tuhosi  75 000 ihmistä välittämättä siitä kuoliko alla sairas vai terve, siviili vai sotilas, lapsi vai aikuinen tai vanhus. Milloinkaan koko maailmassa ei oltu saatu aikaan vastaavaa hävitystä vain yhtä pommituskonetta ja yhtä raskasta pommia käyttäen. Uraani-235-isotooppi oli puhunut.

Hiroshiman japanilaisasukkaat ja 20 000 korealaista työorjaa olivat  kiittäneet onneaan siitä, ettei kaupunkia pommitettu ollenkaan. He eivät arvanneet, että kaupunki oli valittu ydiniskun kohteeksi jo varhain ja siksi sitä ei oltu vielä pommitettu. Tutkijat olivat hanakoita tietämään millaiset tuhot atomiase - tässä tapauksessa 15 kilotonnin yhdinräjähde - aiheuttaa neitseellisessä ympäristössä. En ymmärrä miten tällainen "insinööriuteliaisuus" pohjimmiltaan eroaa Mengelen kiinnostuksesta käyttää keskitysleirivankeja lääketieteellisiin kokeisiin.

Tuhonäky epäilemättä vangitsi myös tarkkailijat. Väitetään,  ettei suurin osa "Enola Gayn" miehistä tiennyt rahtaavansa juuri ydinasetta Hiroshimaan. Alla olisi todella vahva pommi, mutta sen merkitys ihmiskunnalle, vaikutukset kaupunkiin ja eloon jäävien elämään, pysyivät heiltä peitossa. Vain eräät tiedemiehet ja jotkut korkeat upseerit ja poliitikot  ymmärsivät mitä oltiin tekemässä. Pommi purki ensimmäiseksi valtavan kuuman tulipallon taivaalle. Shiman sairaalassa lämpötila hyppäsi hetkessä 3000 - 6000 celsiusasteeseen, joka sulattaa raudankin. 500 metrin säteellä vaikutusalueen keskipisteestä ihmisistä jäi jäljelle vain varjot ruumiin höyrystyttyä hetkessä. Noin kilometrin säteellä lämpäaalto aiheutti suojaamattomalle ihmiselle kolmannen asteen palovammoja, jotka tappoivat viikon sisällä. Puhelinpylväät hiiltyivät vielä 1,65-3,2 km päässä ja ihmiset kärsivät toispuoleisista, vakavista palovammoista - hiiltymisistä. Räjähdys syöksi liikkeelle paineaallon, joka murskasi  500 m päähän betonirakennukset ja kaatoi tiiliseiniä vielä 1,5 kilometrin säteellä. Muita rakennuksia kaatui 3,5 km päässä ja ilmassa kiiti kaikenlaista tappavaa roinaa, kiviä, soraa, sirpaleita, puu silppua, tiilinkappaleita jne. Järisyttävä sekasorto peittyi sankkaan pölypilveen, joka laajeni viiteen kilometriin asti. Kauempana helisivät ikkunat rikki ja seinät halkeilivat. Tulipallon vetäytyessä taivaalle vuorostaan räjähdysalueelle suuntautui ulkoa päin valtavia pyörteitä, jotka saattoivat kiskoa puita juurineen irti. Kaupungin ylle levittäytyi 13 kilometrin korkeuteen yltävä sienipilvi, josta satoi alas radioaktiivista, mustaa sadetta. Loppuksi pommin aiheuttamat tulipalot yhtyivät laajaksi roihuksi sytyttäen jälleen tulimyrskyn valtavine virtauksineen. Ellei helvettiä ollut ennenstään olemassa, viimeistään Hiroshiman tuhon päivänä se oli keksitty.

Hiroshiman 90 000 rakennuksesta 60 000 tuhoutui täydellisesti ja 18 000 vaurioitui. Kaikista kuolleista n. kolmas osa kuului sotaväkeen. Pommituksen jälkeen mahdollisuudet auttaa elonjääneitä olivat lähes olemattomat. Isku tappoi tai haavoitti 200 lääkäristä 180 ja 1780 sairaanhoitajasta 1654. Kaupungissa oli ennen USA:n iskua 55 sairaalaa tai ensiapuasemaa. Toimintakykyisinä säilyi vain kolme. Hoidettavista suurella määrällä oli vaikeita palovammoja.

Kun tulipalot olivat jo sammuneet ja pöly laskeutunut, alkoi kenties kaikkein pahin vaihe: ns. atomirutto eli säteilysairauksien aalto. Ensin havaittiin ripulointia ja iholla punaisia läiskiä. Myös hiukset irtosivat tukkuina. Myöhemmin oireet vain pahenivat. Vuoden sisällä atomirutto surmasi tulipalloa ja paineaaltoa enemmän säteilyn saastuttamia: 140 000 henkeä. Luku lähestyi kaksinkertaistui vielä seuraavien viiden vuoden aikana, kun yhteen lasketaan säteilyn tuottamat välittömät ja välilliset vaikutukset. 

Räjäytyksen jälkiä dokumentoiva (1946) filmi: Linkki


Eri asteisia palovammoja dokumentoiva (1946) filmi: Linkki



Kokura ja terroriydinisku Nagasakiin 


Kolme päivää Hiroshiman joukkotuhoamisen jälkeen USA:n ilmavoimien koneiden muodostelma lensi hyvin korkealla Japanin taivaalla jälleen ydinaseella aseistautuneena. Hiroshiman iskun tapaan B-29s pommikoneet lensivät turvallisella mielellä japanilaisten tehokkaan it-tulen ja torjuntahävittäjien iskujen ulottumattomissa kohti kokonaan suojatonta Kokuran kaupunkia. Pommi oli viisi kilotonnia "Litle Boyta" suurempi imploosiopommi "Big Man". Pommikoneen lempinimi oli "Bock's Car" ja sen ohjaimissa palveli maataan Charles Sweeney. Hiroshiman koneen miehistön tavoin sotilaat olivat värvättyjä juuri tätä yksillöä varten eli heitä ei oltu yksinkertaisesti määrätty ns. rivistä tehtävää suorittamaan.

Kokuran kohtalo oli ollut vaakalaudalla jo pitkään. Tuolloin 130 000 asukkan kaupunki oli nimittäin toissijainen kohde Hiroshimalle mutta ensisijainen iskukohde "Big Manille". Jos Hiroshiman taivas olisi ollut pilvinen, Kokura olisi saattanut tuhoutua sen sijasta, edellyttäen, että pommitusolosuhteet olisivat otolliset. 

Kokura on kaunis, lehtevien puiden reunustama kaupunki Kyushun saarella. Sen arvokkaisiin rakennuksiin kuului mm. historiallinen linna samuraiden ajalta. Kokurassa harjoitettiin merkittävää sotateollisuutta. Tehtaat toimittivat armeijalle aseita, lentokoneita, raketteja ja muita räjähteitä. Kokurassa valmistettiin jopa kemiallisia aseita. Kaupunkilaiset ihmettelivät miksi heidän Kokuransa sai kaikesta sotatarviketeollisuudestaan huolimatta olla rauhassa - eikä se koko sodan aikana vaurioitunut merkittävällä tavalla - mutta muiden potentiaalisten maalikohteiden tavoin Kokura oli haluttu säästä ydinjoukkotuhoa ja räjäytyksen pirullista tutkimusta varten. 

Koneet saapuivat aamupäivällä ja niiden ääni kuului kaupungille, jossa oli jo aikaisemmin soineet hälytyssireenit ilmahyökkäyksen merkiksi. Koneita ei havaittu pilvien takia. Pilvipeite teki samalla tyhjäksi hävitystyön aloittamisen. Myös koneen polttoainejärjestelmään tuli  vika tai polttoaine kävi vähiin odottelun takia.

Kokuraan oli varmaankin kiirinyt tieto Hiroshiman kohtalosta ja tuhannet ihmiset kyyristelivät  kuka missäkin suojassa odottaen milloin valtava välähdys leviää taivaalle. Monilla oli valkoista yllään, koska viranomaiset vakuuttivat, että valkoinen väri oli mustaa turvallisempi lämpöaallossa.

Pommitähtäintä tarkasteli nuori mies, Kermit Beahan, mutta hänenkään terävät silmät eivät pystyneet havaitsemaan tarpeeksi yksityiskohtia kaupungista. Tutkapommitus olisi ollut mahdollista, muta määäryksen mukaan pommin tulisi räjähtää täsmällisesti sotateollisuustehtaiden yllä. On laskettu, että jos "Big Man" olisi pudotettu Kokuraan, 57 000 ihmistä olisi saanut heti surmansa.

"Bock's Car" kiersi jonkin aikaa Kokuran taivaalla ja lähti sitten matkalle varakohteeseen Nagasakiin. Pilvipeite odotti myös tämän kaupungin yllä mutta pahaksi onneksi se rupesi rakoilemaan viime hetkessä paljastaen kaupungin ääriviivat tähtäimelle. 

Päivämäärällä 9.8.1945 tapahtui hämmästyttävä pelastuminen suurtuholta ja toteutui kammottava Nagasakin hävitystyö. Nagasaki sijaitsee Kokuran tavoin Kyushun saarella Urukami-joen suulla. Se on rakennettu rinteeseen antiikin ajan amfiteatterin kaarevaa ja portaittain laskevaa muotoa muistuttaen. Useimmat rakennuksista olivat puusta. Nagasakissa sijaitsi Etelä-Japanin yksi tärkeimmistä satamista ja kaupungissa oli paljon sotateollisuutta. Kaupunkia ei oltu kirjattu toistaiseksi säästettävien listalle, mutta sinne oli vaikea tehdä yöllisiä palopommitusretkiä, ja siksi kaupunki ei ollut kärsinyt monien muiden tavoin tuhoisista ilmapommituksista. Joitakin teollisuuskohteita oli kuitenkin jo aikaisemmin pommitettu.

"Bock's Carin" vapautettua pomminsa alla odotti 263 000 asukkaan kaupunki. Joukkoon kuului yli 12 000 korealaista ja n 600 kiinalaista työntekijää. Nagasakista Pohjoiseen sijaitsi 400 hengen sotavankileiri. Amerikkalaisten koneiden kuviteltiin olevan tällä kertaa tiedustelulennolta, kun nämä olivat pyörtäneet jo Kokuran yltä pois. Ilmavalvonta oli jo antanut "vaara ohitse"- signaalin.

Plutoonipommi laukaistiin n 500 m korkeudessa suurten teollisuuslaitosten yllä. Tehtaissa ahersi sillä hetkellä useita tuhansia työläisiä, joukossa Japanin sotaan suoraan liittymättömiä kiinalaisia ja korealaisia, joiden kohtalona oli päätyä palvelmaan Japanin teollisuutta ja sotamarkkinoita. Räjähdyspilven alla lämpötila kohosi n. 3900 asteeseen. Täydellisen tuhoutumisen säde oli 1,6 km. Osa Nagasakin teollisuuslaitoksista tuhoutui kokonaan ja toiset kärsivät vaurioita välillä 10-78 %. Pommin tuhovoima purkautui onneksi pääasiassa kapeaan Urakami-laaksoon ja sen rinteille säästäen muuta kaupunkia.  Kuolonuhrien määrää on ollut vaikea arvioida, koska kaupungissa oli tuolloin runsaasti liikkuvaa työvoimaa ja kauttakulkulaisa. Arviot kuolonuhreista ovat ristiriitaiset. Iskussa kuoli varmasti heti vähintään useita kymmeniä tuhansia ihmisiä. Hiroshimasta poiketen Nagasakissa menehtyi tai haavoittui runsaasti myös liittoutuneiden omia sotavankeja. Joidenkin arvioiden mukaan ja vuoden aikana säteilysairauteen kuolleet mukaan laskien Nagasaki menetti 80 000 henkeä. Vielä pitkään tämän jälkeen ihmiset altistuivat lisäksi muita enemmän erilaisille syöville.

USA oli Hiroshiman ja Nagasakin joukkotuhojen alustavan analyysin jälkeen valmis jatkamaan Japanin kaupunkien tuhoamista ydinasein. Se oli valmistautunut jatkamaan pommituksia uusilla plutoonipommeilla vielä elokuun loppupuolella. Keskeisiin ydinhyökkäyksen potentiaalisiin kohteisiin kuuluivat: Kioto, Niigata, ja Yokohama. Amerikkalaisten armottoman,  totaalisen epäinhimillisen tuhoamistaktiikan oivaltanut Japanin sodanjohto luopui taistelusta Nagasakin iskun jälkeisenä päivänä ja maa antautui.

USA:n ydinhyökkäysten johdossa toimivat sotilastasolla Wiliam S. Parsons ja Paul W. Tibbets, Jr. Kahdessa toteutuneessa ydiniskussa kuoli arvioitsijasta ja laskutavasta riippuen 129000-246000 henkeä. Liittoutuneiden joukot menettivät iskuun liittyvissä toiminnoissa 20 henkeä ja huomattavan joukon omia sotavankeja.

Ydinaseen kehittely lähti liikkeelle saksalaisten tiedemiesten Otto Hahnin ja Fritz Strassmannin 1930-luvun jälkipuolen tutkimuksista ponnistaen. Ydinaseeen kehittely on suunnitelmissa eri puolilla sotivaa maailmaa. USA:ssa keskeinen hankkeen mahdollistaja oli nerokas tiedemies J. Robert Oppenheimer. 

Yhdysvallat ei ole koskaan maksanut minkäänlaisia korvauksia Japanille aiheuttamistaan, sotahistoriassa kaiken kaikkiaan ainutlaatuisista vahingoista ja kärsimyksistä.

Yhdysvallat ei ole koskaan edes pyytänyt Japanilta anteeksi erilaisten lentopommituksiensa aiheuttamia joukkotuhoja tai suunnitelmaansa tuhota mahdollisesti useita satoja tuhansa japanilaisia lisää uusilla ydinhyökkäyksillä. 

Presidentti Barack Obama vieraili v. 2016 Hiroshimassa laskemassa seppeleen uhrien muistoksi, mutta tämäkään aikanaan suurena humanistina ja demokraattina mielellään esiintynyt päämies ei pyytänyt anteeksi USA:n tekoa.

Yhdysvaltojen kokonaistappiot toisessa maailmansodassa olivat 407 300 kaatunutta sotilasta ja 11 200 menehtynyttä siviiliä. USA menetti väestöstään 0,32% eli väkilukuun suhteutettuna yli kymmenen kertaa vähemmän kuolleita kuin sen vihollismaa Japani. Jos ydinpommitusta halutaan perustella suurten tappioiden välttämisellä, perustelu on sanahelinää. USA oli itseasiassa selvinnyt pienin kansallisin tappioin sodasta siihen asti. Japanin ilmavoimat oli voitettu ja laivasto käytännössä  upotettu. Koneita oli kyllä jäljellä, mutta Japanilta puuttui lentäjiä osaksi suurten tappioiden ja osaksi lentäjäkoulutuksen ylenmääräisen ankaruuden takia.




Heikki P.


(2015/2017)







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti